Laki toteutuu aina, myös silloin, kun poimija tuntee lain, tarkkailee koko ajan ympäristöään etsien marjaisampia varpuja ja isompia marjoja ja osaa välttää jumiutumista poimimaan puhtaaksi vain melko hyvää paikkaa.

Tässä taannoin kirjoitettiin rikosuutisissa romanitaustaisista henkilöistä. Pyydän anteeksi leimaavaa esimerkkiä, mutta näin kuitenkin tapahtui. Voit halutessasi keksiä r-sanan paikalle jotakin vähemmän häiritsevää. Niin tehdessäsi alat kuitenkin heti väistellä tämän jutun aihetta.

Katsotaan nykykielen sanakirjasta sana tausta. Meitä kiinnostaa sananselityksen kohta 6:
a. Taustalla, taustalta, taustalle taka-alalla, huomaamattomassa (mutta silti vaikuttavassa) asemassa.
b. Jostakin joka on jonkin tapahtuman, ilmiön tms. (piilevänä) syynä, aiheuttajana, perustana, edellytyksenä, myötävaikuttajana.

Tämän blogin esittelytekstissä kuvailen itseäni (puoli)leikilläni ”kainuulaistaustaiseksi Itä-Helsingin asukkaaksi”. Näytän siis samalta kuin kuka tahansa tuhansista metrossa istujista, ja kainuulaisuuteni saattaa paljastua vasta kun kanssani rupeaa juttelemaan.

Joku voi olla pakolaistaustainen: hän on joskus tullut maahan pakolaisena ja sittemmin onnistunut tulemaan yhteiskunnan kelpo jäseneksi. Pakolaisuuden kenties jo vuosikymmenien takaiset ikävät syyt ovat kuitenkin pysyvästi hänen muistoissaan ja tavallaan osa häntä, hänen taustaansa.

Sitten on esimerkiksi Tilastokeskuksen käyttämä ulkomaalaistaustainen, jolla on tarkasti rajattu erikoismerkityksensä tilastoissa. Siellä se on pikemmin termi kuin yleiskieltä eikä siten kuulu tämän jutun teemaan.

Entäs uutisen romanitaustaiset? Onko romanius heillä jotakin huomaamatonta, piilevää? Ovatko he ”entisiä” romaneja tai romanien jälkeläisiä, jotka eivät enää noudata perinteisiä tapoja ja pukeutuvat valtaväestön tapaan?

Vai ovatko he sittenkin yksinkertaisesti romaneja, mutta uutisen tekijä ei vain ole kehdannut kirjoittaa niin? Sievistelypyrkimyksessään kirjoittaja hämärtää asiaa ja pakottaa lukijan kielipeliin: ”sitähän se kuitenkin tarkoittaa”.

”Demarinuorten saamelaistaustainen puheenjohtaja”, ”saamelaistaustainen Miss Suomi -finalisti”, ”romanitaustainen muusikko ja somevaikuttaja”, ”romanitaustainen väkivaltatyön asiantuntija”. Joillakin näistä saamelaisuus tai romanius saattaa tosiaan olla äkkiseltään huomaamatonta, taustalla. Mutta jos ihminen itse tuo sen esille, eikö voisi sitten vain olla saamelainen tai romani ja eikö heistä kertova voisi kirjoittaa niin? Peräänkuulutan ylpeää suorapuheisuutta, joka panee noloon valoon valtaväestön kielipoliisit, puhdasoppiset ja puolestaloukkaantujat.

Helppohan minun on turvallisesti huudella täältä enemmistöstä, mutta vähentääkö etniseen vähemmistöön kuulumisen hankaluutta se, että siitä puhumista yritetään lievennellä? Kun kiertoilmaisu käy liian ilmeiseksi, se korvataan uudella ja kierre jatkuu.

PS. Kun nyt etsin alussa vihjaamastani Tampereen syyskuun 2024 tapahtumasta kertovia uutisia, huomaan niissä käytettävän r-sanaa sellaisenaan, ilman taustaista. Muistan kyllä myös taustaista käytetyn. Ehkä ylireagoin. Pysyn kuitenkin tämän jutun perusväitteessäni, suorapuheisuuden vaatimuksessa.

Arvottomat-kirjoitteluni alkoi vuonna 2009 kuvauspaikkojen jäljittämisestä ja dokumentoinnista – ensin Helsingissä paikoilla itse käyden ja sitten muualla Suomessa lähinnä karttoja, kuvia ja verkkotekstejä tutkien. Jutut kiinnittivät toisen Arvottomat-harrastajan Markus Itkosen huomion. Yhteistyömme johti lopulta kymmenen vuotta myöhemmin Arvottomien Suomi – silloin ja nyt -näyttelyn kokoamiseen.

Sittemmin olen tässä blogissa kirjoittanut Arvottomien junista ja rautateistä, puhelimesta ja lehdistä ja pohtinut elokuvan kronologiaa. Mutta se, mistä olisin virkani puolesta pätevin sanomaan jotakin, musiikki, on tähän asti jäänyt käsittelemättä, vaikka on toki jo vuosia väijynyt ja kehkeytynyt taustalla.

Kun Raija Talvio ja Mikko Mattila ryhtyivät tekemään kirjaa Arvottomat – tärkeintä on lähteminen (Aviador 2024), he pyysivät Markusta ja minua toimimaan tarvittaessa faktantarkistajina ja neuvonantajina. Saimme myös ehdottaa tekstien aiheita. Tarjouduin kirjoittamaan Arvottomien musiikista.

Kuuntelin taas Arvottomat läpi ja tein luettelon kaikesta siinä soivasta musiikista ja useista äänitehosteista. Nuotinsin tärkeimmät asiat.

Luin kaikki lehtijutut ja haastattelut, jotka sain käsiini. Lähetin tekstin ensimmäisen version Anssi Tikanmäelle ja juttelin myöhemmin hänen kanssaan puhelimessa. Hän kuulosti olevan hyvin ilahtunut siitä, että joku on jaksanut perehtyä Arvottomien musiikkiin näin perusteellisesti. Tekstin muotoutuessa ja lopulta lähestyessä valmistumistaan syntyi uusia kysymyksiä ja monet seikat vaativat tarkistamista. Niiden tiimoilta odotin vielä pääseväni Tikanmäen juttusille, mutta siihenpä ei tullutkaan enää tilaisuutta, kun hän kuoli kesäkuussa 2024.

Arvottomat-kirjaan mahtui lopulta vain lyhyt yhteenvetomainen musiikkiessee. Mutta kun kirja ilmestyi ja sain sen käsiini, löysin siitä kaikenlaista uutta kiinnostavaa, jotain myös musiikista. Sitten vuoden 2024 itsenäisyyspäivänä Arvottomat tuli elokuvateattereihin uusin digikopioin. Eräässä uusintaensi-illan jälkeisessä keskustelutilaisuudessa sain haastatatella Mika Kaurismäkeä. Jotain tästäkin keskustelusta tarttui mukaan, vaikka olimmekin haastatelleet Mikaa jo näyttelyä varten.

Tarjosin artikkelia Filmihullu-lehteen, mutta päätoimittaja vetosi tilan puutteeseen ja pitkälle tulevaisuuteen sovittuihin teemoihin. Sitten keksin musiikkitieteen opiskelijoiden Synkooppi-lehden, johon olin opiskeluaikoinani 1990-luvun alussa kirjoittanut jotakin. Synkooppi ottikin juttuni julkaistavakseen, mutta se piti rajata lähinnä Tikanmäen säveltämään musiikkiin.

Jokaisella editointikierroksella olin keksinyt lisää tutkittavaa ja kirjoitettavaa. Virallista täysimittaista julkaisua odottaessaan juttuni oli siten aina vain laajentunut. Ei kai ollut muuta mahdollisuutta kuin julkaista se itse.

Tämän on nyt tarkoitus olla lopullinen, virallinen ja definitiivinen Arvottomien musiikki -teksti. Se sisältää kaiken, mitä olen Arvottomien musiikista viime vuosien aikana mielessäni pyöritellyt. Mukana on Anssi Tikanmäen säveltämän lisäksi kaikki muu elokuvassa soiva musiikki ja myös sellainen musiikki, joka ei soi, vaan näkyy kuvassa tai kuuluu dialogissa.

Tällaisen pitkähkön tekstin muotoa olen moneen kertaan miettinyt ja päätynyt matkan varrella vaihteleviin ratkaisuihin. Pitäisikö se jäsentää musiikin lajityyppien, teemojen, tyylien ja tehtävien mukaisesti? Vai olisiko seurattavaa elokuvaa aikajärjestyksessä?

Päädyin siihen, että esittelen ensin musiikin tärkeimmät ainekset, seuraan sitten Arvottomien tarinaa kronologisesti ja valotan aiheita lisää matkan varrella. Tästä seuraa lievä luettelomaisuus, joka saattaa vähän rajoittaa essehdinnän vapautta, mutta toivottavasti ei liikaa.

En selosta juonta perin pohjin, vaan oletan, että lukija on nähnyt Arvottomat ainakin kerran ja muistaa juonen suurin piirtein.

Ajat ovat DVD-version mukaiset. Uudesta teatterikopiosta on saattanut napsahtaa jokunen sekunti pois.

Finlandia

Orkesteri virittää. Viritysäänet hajoavat kakofoniaksi, kun soittajat kiirehtivät viime hetkellä varmistelemaan, että saavat kohta esitettävän musiikin vaikeat kohdat menemään. Kamera liitää yli jäisen meren ja sohjoisten laivaväylien. Näyttelijöiden nimet tulevat näkyviin yksi kerrallaan, sitten kapellimestari napauttaa puikollaan nuottitelineeseen neljä kertaa ja muusikot hiljenevät. Musiikki alkaa, kun tullaan sataman uloimpien laitureiden ylle. Jousien voimistuvat, nousevat triolipyörteet johtavat septimisointuun, joka purkautuu G-duuriin lautasten läjähtäessä. Elokuvan nimi ilmestyy punaisella konttikenttien, makasiinien, nosturien ja tavaravaunujen ylle: Arvottomat. Helsingin Länsisatama, Jätkäsaari helmikuussa 1982.

Alku kuulosti tutulta: kyllä, Finlandia-hymnihän tämä on. Mutta musiikki jatkuu kummasti vääristyneenä: rumpukomppi, särökitaran ja basson urkupistesäksätys, melodia Hammond-uruilla ja pianolla. Eräänlainen rokkiversio siis. Mutta bassorumpu ei soita tahdin ykkösiä, niin kuin tapana olisi, vaan seuraa hymnimelodian rytmiä. Patarummut kajahtavat aina säkeen lopussa. Harmonia on oudosti vieraantunut: hymni on soinnutettu rinnakkaisilla duurisoinnuilla niin, että melodiasävel on aina soinnun terssi. Basso pysyttelee melkein koko ajan g-sävelessä (alkuperäinen hymni on As-duurissa, Arvottomien versio G-duurissa).

Hietalahdentorin yllä mukaan liittyvät jouset. Ne pehmentävät sointia, mutta harmonia pysyy kirpeänä. Kun kaarretaan seuraamaan Lönnrotinkatua, tulevat vasket mukaan. Laskeva bassolinja johdattaa fanfaarimaiseen päätökseen C-duurissa Helsingin ydinkeskustan yllä. Kamera kohottaa katseensa, koittaako nyt Suomen päivä, voittaako valkeus? Ei aivan, pikemminkin harmaus. Taivas on pilvinen, horisontti sumuinen ja voimalaitoksen piippu puhaltaa savua pohjoiseen – tuulee mereltä.

Musiikin viimeiset kaiut sulautuvat puhelimen pirinään, mutta siihen palaamme tuonnempana.

Anssi Tikanmäen (1955–2024) Finlandia-sovitus on humoristisella tavalla karu ja ankara. Sen liioittelevan mahtipontinen päätös on koomisessa ristiriidassa sen kanssa, mitä kuva näyttää: Helsingin viluinen ankeus ja kahdeksankymmentäluvun alun Suomen harmaus. Merestä kohoava kosteus, loskaiset kadut. Maa, joka arasti haaveilee päivän koittamisesta, lämpimistä tuulista, avautumisesta maailmaan. Sovitus virnuilee ystävällisesti alkuteokselle, niin kuin Arvottomat suomalaiselle elokuvalle.

Tikanmäen elokuvamusiikkia sisältävällä levyllä Finlandia on pidempi: hymnissä on kaksi säkeistöä. Ensimmäisestä säkeistöstä puuttuvat bassorumpu ja Hammond, piano on siis enemmän esillä. Säkeistön viimeisissä kahdeksassa tahdissa melodian soittaa korkealta ujeltava syntetisaattori. Elokuvaversiossa leikataan suoraan introsta toiseen säkeistöön.

Motiivi

Ryhtyessään tekemään ensimmäistä pitkää elokuvaansa Mika Kaurismäki (s. 1955) tiesi kaksi asiaa: elokuvan nimi on Arvottomat ja se alkaa Jean Sibeliuksen (1865–1957) Finlandialla. Hän oli opiskellut elokuvan tekoa Münchenissä, oli eräänä päivänä saapumassa Helsinkiin lentokoneella ja näki talvisen kaupungin ylhäältä. Matkustamossa soi Finlandia.

Arvottomista tuli myös Anssi Tikanmäen ensimmäinen elokuvamusiikkityö. Hän oli tutustunut Aki (s. 1957) ja Mika Kaurismäkeen Saimaa-ilmiö -rokkidokumentin tekovaiheessa, mutta ei vielä tuolloin kuulunut elokuvassa esiintyneisiin yhtyeisiin.

Tarinan mukaan Aki Kaurismäki kuuli Arvottomien valmistelun aikaan autoradiosta niin kiinnostavaa musiikkia, että hän soitti radioon saadakseen selville sen säveltäjän. Osoittautui, että kappale oli jokin osa Tikanmäen Maisemakuvia Suomesta -sarjasta (1981). Kyseessä oli siis tuttu mies, mutta veljekset eivät tienneet, että hän oli säveltänyt tällaistakin musiikkia. He päättivät, että tässä oli sopiva tulevan elokuvan musiikin tekijä.

Tikanmäki on haastattelussa kertonut työskentelytavastaan. Elokuvamusiikin teko alkaa käsikirjoituksen tai sen pohjana olevan kirjan lukemisella. Musiikin kehittely alkaa heti tekstin synnyttämistä ideoista, kuvausten valmistumista ei siis odotella. Tikanmäki teki sittemmin musiikkia kummankin Kaurismäen elokuviin, ja musiikin käyttöä suunniteltiin jo käsikirjoitusvaiheessa.

Niinpä Arvottomien musiikin pääaihe olikin valmiina jo kuvausten alkaessa helmikuussa 1982. Heti ensimmäisessä kohtauksessa Manne (Matti Pellonpää, 1951–1995) herää puhelinsoittoon, nousee sängystään ja kävellessään flyygelin ohi pysähtyy ja soittaa viisi säveltä.

Tikanmäen mukaan elokuvaan haluttiin jokin tunnistettava, jinglemäinen melodianpätkä. Kun sekä Mika että Anssi olivat Ennio Morriconen (1928–2020) ihailijoita, esikuvaksi tuli Hyvät, pahat ja rumat -elokuvan (1966, ohjaus Sergio Leone, 1929–1989) tunnussävel (näin vakiintuneen tarinan mukaan, mutta toisessa yhteydessä Tikanmäki on sanonut Morricone-faniuden tulleen ilmi vasta myöhemmin). Jinglen piti olla myös riittävän helppo, jotta Tikanmäki voisi opettaa sen Pellonpäälle kuvauspaikalla ja tämä pystyisi soittamaan sen ensimmäisellä otolla.

Musiikkianalyytikot nimittävät tällaista lyhyttä muutaman sävelen kokonaisuutta motiiviksi. Motiivia voidaan tarpeen mukaan muunnella: vaihtaa sävellajia, muuttaa säveliä tai rytmiä, venyttää tai supistaa, kääntää intervallien suunnat peilikuvaksi tai sävelten järjestys takaperin. Oopperasta tunnetaan Richard Wagnerin (1813–1883) Leitmotif eli johtoaihe, johonkin oopperan henkilöön, asiaan tai esineeseen liittyvä sävelaihe.

Jos motiivi esiintyy läpi koko teoksen ja on sen sävelmateriaalin lähtökohta, sitä kutsutaan ydinmotiiviksi. Arvottomien tunnusaihetta voi hyvin pitää ydinmotiivina. Tikanmäki harjoittaa motiivista työstöä, jolla vähästä lähtöaineksesta saadaan musiikkia erilaisiin käyttötilanteisiin.

Seuraavissa nuoteissa on kaksi motiivia: Morriconen Hyvät, pahat ja rumat ja Tikanmäen Arvottomat. Rytmi on sama. Morriconen melodia hyppii kvarttia edestakaisin, Tikanmäellä se pyörii lähtösävelen ympärillä.

Teema

Teema on pidempi kokonaisuus, jonka voi laulaa parilla kolmella hengenvedolla. Jos motiivi on sana, teema on lause tai virke.

Teemamusiikiksi nimitän tässä ydinmotiivin sisältävää tai siitä johdettua musiikkia. Jaan sen kolmeen osaan, joita nimitän orkesteri- ja bänditeemaksi ja jännitysmusiikiksi. Teemamusiikkiin kuuluu lisäksi sellaista motiivista lähtevää musiikkia, jota ei voi luontevasti sijoittaa mihinkään näistä kolmesta. Tikanmäen Arvottomiin säveltämässä musiikissa on jonkin verran myös sellaista, jossa motiivia ei ole käytetty ja jota en siis lue teemamusiikkiin. Sitten tulee vielä muu kuin elokuvaan varta vasten sävelletty musiikki.

Orkesteriteema

Orkesteriteema on rauhallinen ja laulava. Sen tehtävä on luoda haikeaa tai romanttista tunnelmaa ja se soi pääparin Mannen ja Veeran (Pirkko Hämäläinen, s. 1959) kahdenkeskisissä kohtauksissa silloin, kun he eroavat tai ovat aivan kohta eroamassa. Se kuullaan myös koko elokuvan lopussa. Sävellaji on e-molli. Teema esiintyy aina vähän eri asussa: jotkin melodian sävelet saattavat puuttua yhdestä kohtauksesta ja olla mukana toisessa. Kirjoitan teeman tähän sellaisessa hypoteettisessa muodossa, jossa kaikki ainekset ovat mukana.

Keskeisyydestään huolimatta orkesteriteema ei ajassa mitattuna soi kovinkaan paljon verrattuna muihin teeman versioihin ja muuhun musiikkiin.

Bänditeema

Bänditeema kuljettaa tapahtumia ja säestää liikettä. Se on orkesteriteemaa nopeampi ja soitinnettu rokkiyhtyeelle. Siinä on yleensä rumpukomppi ja melodiasoittimena saksofoni tai sähkökitara. Tunnelma on neutraali ja sävellaji useimmiten e-molli.

Jännitysmusiikki

Arvottomien jännittäviä tai väkivaltaisia kohtauksia tehostaa jännitysaihe, ydinmotiivista säveltoistolla, yhden sävelen pois jättämisellä ja kromaattisella muutoksella johdettu melodia. Sen seurana on usein terävä bassokuvio. Bassokuvio voi esiintyä myös yksin tai rytmisoittimien kanssa, ja voivatpa pelkät lyömäsoittimetkin hoitaa jännitysmusiikin tehtävää.

Teemamusiikki on Arvottomissa lähes aina ei-diegeettistä: se ei ole olemassa elokuvan sisäisessä maailmassa. Muu musiikki on useimmiten diegeettistä, elokuvan henkilöt siis kuulevat sen.

Esittely: talvi

Puhelimen kilisevä fis tunkeutuu ikävästi dissonoiden Mannen unen ja Finlandian viimeisen soinnun, C-duurin, läpi. Vähitellen Manne herää, vastaa puhelimeen, nousee sitten, kävelee läpi sekasortoisen huoneistonsa ja pysähtyy flyygelin ääreen. Hän soittaa viisi säveltä, joista on tuleva tarinan musiikillinen tunnus (2.42).

Kuva näyttää, että hän soittaa valkeilla koskettimilla, mutta ensimmäinen sävel kuulostaa b:ltä, niin kuin melodia olisi es-mollissa. Mistä on kysymys? Onko piano viritetty puolta sävelaskelta normaalia alemmas?

Manne vilkaisee ulos ja huomaa Hagströmin (Esko Nikkari, 1936–2006) gangsteriporukan auton kadunkulmassa. Hän alkaa valmistautua lähtöön. Leipälaatikosta löytyvän revolverin naksahdus käynnistää bänditeemaan perustuvan aamutoimimusiikin e-mollissa (3.17). Nauhaton sähköbasso soittaa melodiaa, kitara säestää.

Manne astuu asuintalonsa ovesta sisäpihalle, kävelee pysäköintipaikalle ja käynnistää Volgan. Teemaa soittaa koko bändi, solistina saksofoni (4.05).

Volga saa heti Lönnrotin- ja Fredrikinkadun kulmasta peräänsä gangsterien Pontiac Parisiennen. Jännitysbasson, rumpujen ja congarumpujen päälle rakentuu puhaltimien toimintamusiikki, jossa ydinmotiivi toistuu jännitteisessä harmoniassa eri sävelkorkeuksilla (4.35). Manne eksyttää seuraajat Köydenpunojankadulla, ja soimaan jäävät vain rummut. Ne jatkavat Vallilaan asti, missä Manne yhyttää Veeran.

”Tule kuudeksi BaariBariin. Minä vien sinut.” Mannen saapuessa ensimmäisen kerran BaariBariin siellä soi kevyt klassissävyinen pianomusiikki G-duurissa (6.58). Sellainen voisi kuulua baarin radiosta tai hienommassa baarissa oikean pianistin soittamana. Tämä on ensimmäinen niistä kolmesta Tikanmäen Arvottomiin säveltämästä musiikista, jotka eivät perustu ydinmotiiviin. Nämä kaikki ovat myös diegeettistä musiikkia: musiikki soi elokuvan tapahtumien tilassa ja henkilöt voivat kuulla sen.

Pianomusiikki jatkuu koko Mannen ja Villen (Aki Kaurismäki) keskustelun ajan ja vaihtuu blueskitaraan samalla hetkellä, kun Manne ottaa puhelimen baarin tiskiltä (9.46). Sitten kuvakin vaihtuu seurantalon ulkokuvan kautta juhlasaliin, jonka lavalla Harri (Juuso Hirvikangas, s. 1956) laulaa ja soittaa kitaraa. Kansallisfilmografian mukaan laulu on Hirvikankaan oma ja nimeltään Ain’t got no home —. Puhelin soi seurantalon kahvilassa.

”Auf Wienerschnitzel.” Puhelun lopetuksesta käynnistyy työmusiikki E-duurissa (10.54). Manne ajaa pysäköintihalliin ja kävelee työpaikalleen ravintolaan. Saksofoni soittaa melodian, jossa motiivi toistuu neljä kertaa lähtien aina asteikon seuraavaksi alemmalta säveleltä. Lyhyen pukuhuoneessa käytävän keskustelun jälkeen musiikki alkaa uudestaan, kun Manne potkaisee tiskikoneen käyntiin. Akustinen kitara improvisoi. Työmusiikki on vielä turvallisesti duurissa, vaikka kuvat näyttävät, että jotain huolestuttavaa on tapahtumassa.

Työtoveri tuo Mannelle puhelimen. Emme kuule, mitä sanotaan, mutta matala synteettinen h-sävel alkaa murista uhkaavasti (13.16). Manne huuhtelee puhelimen perusteellisesti ja panee sen tiskikoneeseen.

Hämmentävästi päättyneen puhelun jälkeen gangsterit lähtevät liikkeelle puhelinkopin luota. Puhaltimien, pianon, basson ja rumpujen musiikki on sukua alun takaa-ajomusiikille, mutta tällä kertaa motiivi puuttuu (13.57).

Manne lähtee töistä ja viheltelee pysäköintihallissa kansanlaulua Tuoll’ on mun kultani e-mollissa (15.49). Kansallisfilmografia kertoo musiikkiluettolossaan lyhyetkin hyräilyt, mutta tätä ei. Senkö takia, että tämä on kansanlaulu, josta ehkä ei ole tarvinnut tehdä tekijänoikeuden vaatimaa ilmoitusta?

Manne on juuri käynnistämässä Volgaansa, kun takaistuimella piileskellyt gangsteri napsauttaa veitsensä auki ja takaperin käännetyn vibraslapin pärinän saattamana nostaa sen Mannen kurkulle. Tästä käynnistyy musiikki, jossa särökitara soittaa lyhyin staccato-sävelin jännitysmotiivia (15.59). Vibraslap pärähtää aina tahdin nelosella. Väyry (Asmo Hurula, s. 1952) uhkaa Mannea veitsellä ja Hagström ja Mitja (Jorma Markkula, 1945–2024) ajavat halliin.

(Vibraslap oli tuolloin melko harvinainen lyömäsoitin, jonka ääni oli kuitenkin monille tuttu Knorr-keiton televisiomainoksesta 1970-luvulta. Soittimessa on mutkalle väännetyn metallitangon toisessa päässä puupallo ja toisessa päässä puukotelo, jonka sisään on kiinnitetty metalliniittejä. Kun puupalloa lyödään, niitit osuvat kotelon sisäpintaan ja tuottavat pärisevän äänen.)

Painostavan keskustelun päätteeksi Manne potkaisee auton oven Väyryn naamalle, ja samalla alkaa kuulua ujeltava ja huojuva korkea e-sävel (18.37). Se jatkuu, kun Hagström pahoinpitelee Mannea.

Mannen kootessa itseään Volgan konepelliltä matala bassohuilu alkaa soittaa bänditeemaa d-mollissa (19.01). Kuivasti nakuttava kitara säestää. Soittoa jatkuu Villen huvilalle asti, missä junat viheltelevät Linnunlaulun kallioleikkauksessa. Junan vihellys on lisätty tehosteääni, sillä oikeasti junat eivät soita pillejään tuossa kohdassa. Muutenhan siinä soisi koko ajan, sillä paikalla on jatkuva liikenne.

Villen luona kuuluu radiosta tai levysoittimesta Pjotr Tšaikovskin (1840–1893) kuudennen (Pateettisen) h-molli-sinfonian ensimmäinen osa (19.43). Musiikki on lähestymässä sentimentaalisen laulavaa sivuteemaa, mutta katkeaa, kun Manne lausuu ”Minä arvasin tämän!” huomattuaan Villen ostaman Albert Edelfeltin (1854–1905) maalauksen olevan aito. Näin musiikin voi ajatella muuttuvan kohtauksen aikana diegeettisestä ei-diegeettiseksi.

Sama Tšaikovskin sinfonianosa on sittemmin soinut useammassa Aki Kaurismäen elokuvassa. Tikanmäen mukaan Kaurismäet hakivat Pietarista (Leningradista) venäläisiä levytyksiä, joista ei Suomessa tarvinnut maksaa esityskorvauksia.

Manne ei löydä Veeraa BaariBarista, niin kuin oli odottanut. ”Hän oli kaunis kuin öinen moottoritie.” ”Ja suurin piirtein yhtä nopea liikkeissään?” Manne ajaa öistä moottoritietä kohti Tamperetta, ja bänditeema käynnistyy purevin sähkökitaroin (22.22). Nuottiin merkitty tempo on ♩=92 ja esitysohje Very heavy.

Veera löytyy rekka-asemalta, mutta kyyti Volgassa jää lyhyeksi. Yksinäisellä maantiellä soi surullinen oboe – orkesteriteeman ensimmäinen esiintyminen alun jälkeen – ja harakan vaisu säksätys (24.08).

Manne kuitenkin palaa, sillä hän aikoo ”suunnistaa tähtien mukaan” ja tarvitsee siihen Veeran silmiä. Hän ohjaa Volgan Tampereelle bänditeeman lopun jäädessä soimaan pianon, kitaran ja basson helkkyvänä ostinatona (24.49).

Huokaus

”Älä katso taaksesi.” Veera jää kyydistä iltaiselle Hämeenkadulle. Yksinäinen viulu aloittaa orkesteriteeman (25.35), johon muut jouset yhtyvät. Oboe tulee mukaan kohdassa 25.54, ja silloin musiikki tuo mieleen Finlandian, sen hitaan mollissa kulkevan alkujakson. Melodia nousee lyhyin nuotein pitkään korkeaan säveleen ja laskeutuu kuin huokaus. Nuotissa 9 on Finlandian tahdit 51–54 ja nuotissa 10 vastaava kohta Tikanmäellä (Finlandian nuotit olen siirtänyt e-molliin alkuperäisestä f-mollista).

Melodian ja basson liike on kummassakin sama, mutta kolmannen tahdin soinnut poikkeavat. Tikanmäki ei myönnä tieten lainanneensa kohtaa Sibeliukselta, mutta mielestäni laina on selvä, oli sitten alitajuinen tai tietoinen.

Myöhemmin huokaus kuullaan vielä kahdesti eron hetkellä sekä suuressa loppumusiikissa.

Iltamien aika

Iltamapaikassa Manne tapaa Juipin (Veikko Aaltonen, s. 1955) istumassa ulkona portaalla ja laulamassa Tapio Rautavaaran (1915–1979) tunnetuksi tekemää sävelmää Juokse sinä humma (26.16). Laulu alkaa e-mollissa, mutta on lähikuvaan mennessä painunut d-molliin. Ehkä vire tarkistettiin ennen ensimmäistä kuvaa, mutta oli päässyt laskemaan, kun otettiin lähikuvaa.

Harrin lausuttua Lauri Viidan (1916–1965) runon Kapina (1947) pääsevät tanssit alkamaan. Rauli-Sakari ja Karhukopla esittävät Toivo Kärjen (1915–1992) säveltämän ja Kerttu Mustosen (1891–1959) sanoittaman tangon Siks oon mä suruinen (28.58). ”Montako hehtaaria?” kysyy Anna-Kaarina (Elina Kivihalme, s. 1958), ja tanssiyhtye aloittaa Unto Monosen (1930–1968) Erottamattomat (31.12). Erikoista kyllä, kummankin laulun sävellaji kuulostaa olevan as-molli, kun a-molli olisi luontevin. Vire-ero saa selityksen Arvottomien leikkausassistenttina toimineen Raija Talvion Arvottomat-kirjassa esittämästä kertomuksesta.

Elokuvakamerassa oli kaksi nopeutta, 24 kuvaa sekunnissa elokuvateatteria ja 25 televisiota varten. Talvijakson kuvauksissa kameraan oli unohtunut 25 kuvan asetus. Kun talvijakso yhdistettiin kesäjaksoon ja toistettiin 24 kuvan nopeudella, se siis toistui aavistuksen hitaampana. Ääninauhaa piti hidastaa vastaavasti, joten vire laski noin puoli sävelaskelta. Tämä selittää senkin, miksi Mannen pianonsoitto ensimmäisessä kohtauksessa kuulostaa alkavan b:stä.

Kansallisfilmografia ilmoittaa tangoesityksen tallennuksen olevan sataprosenttista, mutta kuva paljastaa aivan pieniä ajoituseroja. Olisiko bändi sittenkin äänitetty erikseen? Palaan asiaan, kun pääsemme Kuopion kaupunginhotelliin.

Iltamien päätyttyä Harri lauleskelee tanssilattiaa lakaistessaan Howard Hawksin (1896–1977) Rio Bravosta tuttua kappaletta My Rifle, My Pony and Me (sävel Dimitri Tiomkin, 1894–1979, sanat Paul Webster, 1907–1984), vieläpä samassa C-duurissa kuin lännenelokuvassa, mutta sanat vähän sinne päin (32.47).

Seurantalo lukitaan, avaimet heitetään hankeen ja Harri mukailee Partisaanivalssia (sävel Stanisław Magierski, 1904–1957, suomalaiset sanat Heikki Harma, s. 1947): ”Jollet saavu toukokuussa, koko kylän poltan pois” (34.47).

Sitten onkin jo toukokuu.

Kehittely: kesä

Ensimmäisessä kesäkohtauksessa Harri ajaa Transitillaan Juipin ja Anna-Kaarinan baarin, entisen bensa-aseman, pihaan (34.25). Kantri- ja bluessävyinen musiikki on E-duurissa. Huuliharpun soittama melodia paljastuu tarkkaan kuunnellen ydinmotiivista johdetuksi: se on siirretty duuriin, lisätty yksi sävel ja muutettu rytmiä. Siirrytään Parkanon aseman kautta Helsinkiin.

Gangsterit ovat ryöstäneet taulun Villen huvilasta, ja heidän poistuessaan ujeltaa h-sävel (36.00). Jännitysaiheen soittavat piano ja patarummut, synteettinen e murisee ja patarumpu soittaa tremoloa h-sävelellä. Manne saapuu, näkee Pontiacin ajavan pois ja kiirehtii sisälle. Puhaltimien ylinouseva sointu nostaa jännitystä: mitä Villelle on tapahtunut?

Murjottu Ville päättää lähteä Pariisin (38.44). Lentoasemalla kuuluu tasainen taustaääni, joka voisi olla paikan päällä äänitetty, mutta voi myös hyvin olla soitettua musiikkia, koska siinä kuuluu e-mollin maailmaan sopiva avoin kvintti h–fis. Kuulutuksen merkkiäänikin on sointuun sopiva fis.

Näiden hiljaisten ujellusten ja vihellysten (pysäköintiluola, taulun ryöstö, lentoasema ja myöhempi unikohtaus) soitinta on vaikea tunnistaa kuuntelemalla. Korkeat sävelet muistuttavat kaiutettuja hiljaa soitettuja viuluja. Tikanmäki sanoi käyttäneensä Minikorg 700 -syntetisaattoria. Matalat jyrinät ovat selvästi synteettisiä, joten ehkä sitten ujelluksetkin tulevat Minikorgista.

DC-ysin noustessa ensin ääni ja sitten kuvakin siirtyy kadulle BaariBarin eteen. Siellä katusoittaja improvisoi tenorisaksofonilla teeman bändiversion pohjalta (39.18) – tässä on tosiaan poikkeustapaus, jossa teemamusiikki kuuluu elokuvan henkilöiden maailmassa. ”Hän väittää, että tuo on Mahleria.” ”Sitä se onkin.”

Mistä Gustav Mahler (1860–1911) tulee Vasilin (Ari Piispa, s. 1951) ja Mannen keskusteluun? Ehkä se ei olekaan mikään irrallinen heitto, sillä Mahlerin ensimmäisen sinfonian ensimmäisessä osassa toistuu Arvottomat-motiivia kovasti muistuttava aihe.

Rytmi on sama, ja tässäkin melodian alku- ja loppusävel on sama. Erilaista ovat hyppy alaspäin ja sävellaji D-duuri.

Olisiko katusoittajaa esittävä Pentti Lahti (s. 1945) tunnistanut yhteyden Mahleriin, kun Tikanmäki on antanut hänelle nuotit tai soittanut teeman? Asiasta olisi sitten puhuttu kuvauspaikalla, ja Aki, joka kirjoitti vuorosanoja kuvausten kestäessä, olisi siepannut Mahler-jutun osaksi dialogia.

Manne ottaa Harrin mukaansa BaariBarista. Kolmatta linjaa ajaessaan hän huomaa gangsterien auton hautaustoimiston edessä, tekee täyskäännöksen ja räsäyttää Volgalla Pontiacin perään. Törmäyksestä alkaa kiihkeä bongorummutus ja patarummun tremolo (41.18). Manne tyrmää Väyryn ja kävelee rivakasti sisään kohti Hagströmin toimistoa. Rummutus katkeaa, kun Manne lyö Hagströmin komeasti kirjoituspöydän yli.

”Hakatkaa se, ja heittäkää ulos!” Kun hakattu Manne kohta vierii jalkakäytävän poikki ja tömähtää Pontiacin kylkeen, kuullaan ensimmäisen kerran lasten huutelua. Vielä selvemmin sama ääni kuuluu hetken kuluttua, kun saavutaan Mannen kotipihaan (42.35).

”Sä et siis halua mua mukaan?” ”En.” Manne lähtee hakemaan taulua Hagströmin huvilasta (45.07). Sirkat ja tehostemainen musiikki luovat yöhön jännitystä. Bassoklarinetti soittaa ensin tunnusmotiivin matalalta, sitten bassohuilu oktaavia ylempää; patarummun yksinäinen kolahdus; bambumaista kalinaa; ylinouseva sointu ensin puhaltimilla, sitten jousien tremolona. Jousien näppäillen toistamat tunnusmotiivin sävelet ja kalina jatkuvat, kun Manne seikkailee talossa (46.33). Musiikki katkeaa, kun Hagström tulee yläkertaan hakemaan papereita ja Manne on vähällä paljastua. Sirkkojen sirinä ja klarinetin b-sävelestä lähtevä puhaltimien septimisointu saattavat Mannen katon kautta pakoon (48.06).

Manne käy näyttämässä taulua biljardinpelaajille. Salista poistuessaan hän saa gangsterit peräänsä. Kiivaan takaa-ajorytmin tuottavat congarummut ja lehmänkello (49.37).

Lähdetään Tampereelle. Kauppahallin kahvilassa soi radiosta tuntemattomaksi jäävä tango a-mollissa, kun Harri ja Veera toisilleen tuntemattomina tapaavat ensimmäisen kerran (51.44).

Sillä aikaa Manne esittelee taulua rikkaalle ostajalle. ”Jaa, ja hinta?” tämä kysyy, ja seinäkello lyö sävelparin g ja e kolme kertaa (53.04). E-molli vai C-duuri?

”Rahaa olisi, puuttuu enää rakkautta.” Ensimmäisestä kesäkohtauksesta tuttu ajomusiikki E-duurissa soi, kun Manne ja Harri ajavat maaseudulle, kärsivät rengasrikon ja sirkustirehtööri Carlos (Veijo Pasanen, 1930–1988) sattuu paikalle kuorma-autoineen (54.53).

”Tervetuloa Eldoradoon!” Matkalaisten saavuttua Eldorado-sirkukseen alkaa kovaäänisestä soida trumpetti (56.52) C-duurissa. Melodia kuulostaa vanhalta iskelmältä, mutta trumpetti ja melodian alun hahmo tuovat mieleeni Nino Rotan (1911–1979) musiikin Federico Fellinin (1920–1933) elokuvasta La Strada (1954). Tietäen Rotan kuuluneen Tikanmäen vaikuttajiin uskallan arvella, että Tikanmäki halusi säveltää tähän kohtaukseen Rota-sävyisen pastissin. Onhan La Strada nimensä mukaisesti tie-elokuva niin kuin Arvottomatkin.

Sirkusesitys alkaa: ”Henkeäsalpaavia akrobaattitemppuja bongorumpujen säestyksellä!” (1.00.00). Itse asiassa rummut ovat congat. Taikurin esitystä säestää bänditeemasta johdettu vauhdikas näytösmusiikki, jonka soittavat puhaltimet, basso, rummut ja congarummut (1.00.53).

Klovnin komitraagisen esityksen taustalla kuullaan jostakin syystä kyyhkysen huhuilua (1.01.26).

”Vie vaikka Meksikoon!” Orkesteriteemasta on valoisampi d-mollissa kulkeva versio, jonka soittaa kaksi kitaraa. Sen soidessa ei olla eroamassa. Ensimmäisen kerran se kuullaan sirkusnäytöksen jälkeen (1.03.51). Sirkat sirittävät ja jotkin linnutkin ääntelevät, kun Veera jää liikemiesten mersun kyydistä sattumalta Eldorado-sirkuksen kohdalla ja tapaa Mannen selailemassa lehteä Volgan kuljettajan paikalla. Sovinto ja onni tuntuvat mahdollisilta.

Kestääkö siivet?

Kolmikko on ensimmäistä kertaa koolla yhdessä. Käydään kirkonkylän kaupoissa.

Veera näpistää taskuunsa yhden kasetin K-kaupan kasettitelineestä. Telineessä näkyy musiikkikasetteja, joita on kesällä 1982 ollut tarjolla tavallisessa ruokakaupassa: Heavy rock 2, Simon and Garfunkelin kokoelma, Bad Manners, Diana Ross, rockabillyä, Mireille Mathieu, Donna Summer, Boney M, Paul Anka, Made in Sweden.

Manne tulee riemuissaan Alkosta ja tasapainottelee viskipulloja lauleskellen ”däigä-däi-gäi-gäi-gä-gäi”. Kappale on Irving Berlinin (1888–1989) Alexander’s Ragtime Band (1.05.17). Manne muuten ehti vähän däigäillä jo talviosuuden viimeisessä kuvassa, kun tanssahdeltiin jäisellä tiellä.

Kun Volgaan on saatu hankituksi mankka, siitä pannaan soimaan Kestääkö siivet, The Streets-yhtyeen ainoa laajemmin tunnettu kappale vuodelta 1980 (1.05.50, sävel ja sanat Asmo Kärkkäinen). Laulu taitaa kertoa Veeran ja Mannen suhteesta: ”Kestääkö siivet mun suruni taakkaa, kun en mä voinut jäädä luoksesi pitkään? Aattelen sua, mut onks siinä järkee. En ollut kai valmis sun lämpöäs ottaan.”

Mankkaan työnnettävä kasetti on muuten 90-minuuttinen tyhjänä myytävä eikä mikään valmiiksi äänitetty kasetti. Mitähän sitten mahtoi lukea sen kasettikotelon selässä, jonka Veera K-kaupasta pihisti?

Hyljätyllä öisellä tanssilavalla, Mannen ja Veeran tunnelmoidessa nuotion ääressä, Harri soittaa bluesia (1.06.56). Kappale on taas Juuso Hirvikankaan oma, ja Kansallisfilmografia esittää sen nimeksi Down in Deep South —.

Selvittyään ahdistelevasta moottoripyöräpoliisista matkue viettää iltaa Jyväskylässä. Harri juopottelee yksin ravintolassa, jossa soi tango – taas a-mollissa (1.11.04). Sillä aikaa Manne ja Veera ovat kävelyllä ja palaavat ikkunan kautta hotellihuoneeseensa. ”Sinä se vaan puhut kun pitäis tehdä jotain.” Oboe aloittaa orkesteriteeman (1.12.28), joka kasvaa nyt mahtavammaksi kuin kertaakaan aikaisemmin. Koko orkesterin soidessa syleilevä pari kaatuu sängylle, ukkonen jyrisee ja Harri palaa yksin kapakasta kaatosateessa. Patarummut vahvistavat musiikin huipennuksen, ja Veera kävelee aamulla yksin linja-autoasemalle.

Per Vers

Veeran häivyttyä Harri ja Manne riitelevät. Harri jää Seura-Tupaan pelaamaan flipperiä, Manne panee levyautomaatista soimaan Per Vers, runoilijan ja jatkaa matkaa yksin. Tämä jakso (1.15.28–1.17.24) on minulle elokuvan huipennus. Se on pakahduttavan melankolinen: Manne ajelee huikaisevan kauniissa maisemissa vanhoilla mutkaisilla sorateillä ja järviä ylittävillä valtaväylillä, nukkuu autossa tienpenkalla, istuksii hylätyllä lossilaiturilla. Vitsikäs myös: Manne juo punaviiniä kahvilan terassilla, polttaa tupakkaa tankatessaan vanhalla Essolla (letku näyttää tulevan kaksitahtipolttoaineen säiliöstä), käyttää partakonetta auton tupakansytytinliittimestä hiekkakuopalla.

Juice Leskisen (1950–2006) Per Vers, runoilijan alkuperäinen versio on Coitus Int -yhtyeen levyllä (1974), ja siinä laulajana on Mikko Alatalo (s. 1951). Tikanmäki sovitti kappaleen puhaltimilla vahvistetulle Grand Slamille. Juice laulaa johdannon, mutta muut säkeistöt hienolla rokkiäänellään Ila Loueranta (s. 1955). Musiikki häivytetään Mannen herätessä Siilinjärven kipsivuorella, ja Tikanmäen mukaan äänitys myös loppuu siihen. Kokonaista studioversiota ei siis ole olemassa. Onneksi Per Vers kuului Grand Slamin keikkaohjelmistoon, ja hieno täydellinen esitys kuullaan livelevyllä Kuopio–Iisalmi–Nivala (1984). Levy äänitettiin marraskuussa 1983, ja 17.11. konserttipaikkana oli Kuopion kaupunginhotelli, johon palaamme vielä.

Manne herättää itsensä Volgan ratista kipsivuoren valkealla lakitasanteella. Alas ajaessaan hän on saada osuman taloaan puolustavan (lopputekstien mukaan) ”terroristin” (Paavo Piskonen, 1944–2010) konepistoolista. Kamarin ikkunalaudalla on Mona Caritan (s. 1962) 1981 ilmestynyt levy Nykyaikainen ja tuvan seinällä kansikuvan aiheesta tehty kehystetty taulu.

Mona Caritan musiikkia ei sentään kuulla Arvottomissa. Kysymyksessä on eräiden kuvausryhmän jäsenten kehittämä vitsi tai (ei ehkä kovin) leikkimielinen kultti. Mona Caritaa kuunneltiin kasettisoittimesta automatkoilla ja kuvauspaikoillakin. Kappale piti aina kuunnella loppuun, ennen kuin töitä voitiin jatkaa. Tämä alkoi jo vaikuttaa kuvausten sujuvuuteen ja synnytti vastarintaa.

”Mistäs musiikista sinä pidät?” ”Kaikki kelpaa.” Piskonen naksauttaa radion tai kasettisoittimen päälle, ja sieltä tulee Dmitri Šostakovitšin (1906–1975) sotasinfonia numero 7, Leningrad (1.20.28). Pakkolunastuspaperia väkisin tuova joukko hyökkää, sinfonia säestää tulitaistelua ja Mannen pakoa.

Leningrad-sinfonia alkaa elokuvan sisäisessä maailmassa kuuluvana musiikkina, mutta muuttuu jatkuessaan henkilöiden maailman ulkopuoliseksi: Mannehan ei voi kuulla sitä enää ammuskelun metelissä tai istuessaan myöhemmin kahvilassa edessään pöydällä kasa suihkemaalipulloja. Samanlaisia tapauksia ovat Kestääkö siivet, joka käynnistyy kasetin syöttämisellä soittimeen, ja Per Vers, jonka Manne laittaa soimaan levyautomaatista, mutta joka sitten hallitsee koko seuraavaa vaellusjaksoa.

”Kuka? Juuri me!” Ennen Kuopioon tuloaan Manne maalaa Volgan valkoiseksi metsätien pätkällä. Maalauksen ja kaupunkiin saapumisen taustalla soi sama basson ja kitaran musiikki, joka kuultiin alussa Mannen asunnossa (1.22.58).

Kuopion kaupunginhotellin huoneeseen majoittuessaan Manne kuulee käytävältä tutunoloista hyräilyä. Kukas muu se onkaan kuin Veera, joka siivotessaan hyräilee Matin ja Tepon 1981 ilmestynyttä kappaletta Et voi tulla rajan taa (sävel Matti Ruohonen, s. 1949, sanat V. P. Lehto, s. 1948) d-mollissa (1.24.25). Viestiikö tämä, ettei hän kykene päästämään Mannea lähelleen? Manne rojahtaa uneen, jossa hän kävelee Veeran kanssa epätodennäköisessä maisemassa: metsän keskellä olevalla kiitoradalla. Unessa kuuluu e-sävelestä alaspäin liukuvaa huojuvaa vihellystä (1.24.56) – ehkä Minikorgista. Puhelin herättää.

Hotellin baarissa kuuluu fis-sävel samalla tavalla epämääräisenä taustaäänenä kuin lentokentällä (1.25.28). Se sulautuu televisiossa näkyvän merestä nousevan ohjuksen kohinaan ja häipyy, kun Manne kävelee Veeran pöytään.

”Kumpi hyppää ensin?” Illalla Manne ja Veera kävelevät satamassa, ja musiikki on sama kuin ”vie vaikka Meksikoon” -kohtauksessa: kitarat d-mollissa (1.27.04). Laiva huutelee.

Paratiisi

Seuraa kaksi ikimuistoista musiikkiesitystä: Ikkunaprinsessa (1.28.55, sävel Ray Stanley, 1924–1999, sanat Saukki eli Sauvo Puhtila, 1928–2014) ja Paratiisi (1.31.02, sävel Rauli Somerjoki, sanat Rauli Somerjoki ja Arja Tiainen, s. 1947). Kaupunginhotellin lavalla soittavat Rauli Badding Somerjoki (1947–1987) ja Agents. Ikkunaprinsessa-single oli juuri julkaistu, samanniminen LP ilmestyi myös 1982 ja Baddingin uroa oli lähdössä uuteen nousuun.

Kansallisfilmografia ilmoittaa nämä esitykset playbackiksi. Itse kuitenkin arvelen, että bändin lähikuvat on otettu erikseen ilman yleisöä ja ääni on näistä otoista – levytysversiolta se ei kuulosta. Yleiskuvat, joissa yleisö on mukana, on otettu illan konsertissa ja ääni sitten synkronoitu. Samaan tapaan otaksun tehdyn Rauli-Sakarin ja Karhukoplan osuuden talvisissa iltamissa.

Juhlasalista leikataan seuraavaan aamuun ja gangsterien autoon. Paratiisi häipyy. Kun Hagströmin porukka ajaa kaupunkiin purkutalon ohi, kirkonkellot soivat (1.32.42): on sunnuntai. Radiosta tulee ortodoksinen jumalanpalvelus (1.32.00). Tai voisi tulla: emme näe äänen lähdettä, joten musiikki häilyy sisäisen ja ulkoisen maailman välillä. Gangsterit sitovat hotellin portierin ja hyökkäävät Mannen ja Veeran huoneeseen. Harri hiipii käytävällä kohti huoneen avointa ovea, patarummun tremolo voimistuu ja Hagström ampuu (1.33.41).

Ortodoksinen kirkkolaulu vaihtuu saumattomasti yhteisestä soinnusta uuteen musiikkiin, joka on mollimuunnelma kesäjakson alussa kuullusta ajomusiikista (1.33.14). Sen aloittavat jousien säestämät puupuhaltimet, sitten jouset tarttuvat melodiaan. Manne ja Veera pakenevat ja musiikki seuraa heitä kyläkaupalle, josta Manne soittaa sairaalaan.

”No mitä Harri?” ”Kuka Harri? Hän on kuollut.” Rummut lyövät käyntiin musiikin, joka on kuin bänditeema hidastettuna, raskaampana ja ilman melodiaa (1.36.56). Lähestytään poliisin tiesulkua, aika venyy ja musiikki vaimenee keskustelun alle. Kun Volga rysäyttää puomin pirstaleiksi, musiikki voimistuu ja raivokas kitara vinkuu kilpaa sireenien kanssa. Poliisit eksytetään, musiikki ja sireenit vaimenevat. Latoon piiloutunut Volga jatkaa matkaansa päinvastaiseen suuntaan ja musiikki jatkuu rauhoittuneena (1.36.56). Piano nousee esiin, sähkökitara soittaa motiivin pari kertaa.

Takaa-ajon jälkeen pakolaiset löytävät turvapaikan autiotalosta erämaan keskeltä. Aamua pihamaalla säestävät kurjet ja valoisa pianomusiikki (1.38.25). Äkkiseltään se kuulostaa aivan uudelta, mutta perustuu teeman kahteen ensimmäiseen sointuun (e-molli ja F-duuri, bassossa e). Motiivikin kuullaan kerran. Manne kiipeää palovartiotorniin ja soittaa Pariisiin.

Poliisin helikopteri ilmestyy pörisemään tornin viereen ja pakottaa lopettamaan puhelun. Manne ja Veera ryntäävät autoon ja alkaa hurja takaa-ajo. Sen musiikkina on jyskyttävä rumpujen, sähkökitaran ja basson aihe, joka koostuu tunnusmotiivista ja lyhyestä kromaattisesta kulusta (1.41.38). Helikopterin tuhoutumista seuraa sekuntien kuluttua kaiutettu rummun jysähdys (1.43.27). Tikanmäki oli tarkoittanut iskun putoamisen kohdalle tehosteeksi ja lopputuloksen kuullessaan luuli, että leikkauksessa oli sattunut virhe. Tämä oli kuitenkin ohjaajan tietoinen ratkaisu.

Manne ja Veera poistuvat paikalta järkyttyneinä ja hiljaisina. Hiljaa, käyrätorven ja klarinetin duettona, alkaa myös teema e-mollissa. Musiikki kuljettaa matkalaiset rautatieseisakkeelle, missä mukaan liittyy lisää puhaltimia ja patarummut (1.43.35). Veeran saattaa kiskobussiin tuttuun tapaan haikea oboe, musiikki kasvaa lättähatun lähtiessä ja huipentuu huokausaiheeseen, kun Manne jää katsomaan junan etääntymistä (1.44.43).

Etsiessään Hagströmiä lopullinen tapaaminen mielessään Manne soittaa baaritiskiltä Mitjalle. Pianomusiikki (e-mollissa) voisi kuulua ravintolassa elävän pianistin soittamana tai äänitteeltä (1.45.13).

Selvitettyään Hagströmin olinpaikan Manne ajaa kohti Sotkamoa ja hotelli Tulikettua. Bänditeeman soolosoittimena vuorottelevat saksofoni ja patarummut (1.45.47).

Manne kävelee kiivaasti hotellin käytävällä kohti Hagströmin sviittiä. Hänen astuessaan ovesta numero 209 soi takaperin käännetty pianon e-mollisointu, joka katkeaa tyhjyyteen (1.46.48). Edessä oleva huone on tyhjä. Jostakin kuuluu lasten huutoja. Manne kääntyy kohti oikeanpuoleista huonetta ja vetää liukuoven syrjään.

Neljä laukausta kajahtaa, ja näin täyttyy symmetria, jonka alkuna olivat neljä tahtipuikon napautusta elokuvan ensi sekunneilla.

Lasten huudot – joita kuultiin jo Kolmannella linjalla ja Mannen kotitalon sisäpihalla – kaikuvat vielä voimakkaampina, kun Manne kävelee ulos hotellista ja jättää Volgan seisomaan sisäänkäynnin edustalle.

Finaali: Pariisi

Loppukohtauksessa jäljelle jääneet tapaavat Pariisissa ravintola Le Progresissa. Anssi Tikanmäen näköinen pianisti aloittaa teemamusiikin (1.50.26), josta kasvaa täyden orkesterin Grande Finale, monipuolisesti kehitelty ja pidempi versio kuin mikään aiemmin kuultu. Lopputekstien jälkeen musiikki häivytetään, kun se on soinut 2 minuuttia 13 sekuntia.

Tikanmäen elokuvamusiikkia sisältävällä levyllä musiikki kestää 2 minuuttia 52 sekuntia ja päättyy mahtipontiseen lopetukseen G-duurissa. Mutta Arvottomien tarinaa palvelee paremmin häivytys, joka jättää jatkon avoimeksi.

Pianon aloitus äänitettiin sataprosenttisena kuvauspaikalla. Soittimen vire jäi kuitenkin tarkistamatta, ja jälkeenpäin selvisi, että se poikkesi normaalivireestä. Studiossa pystyttiin kuitenkin nauhanopeutta säätämällä saamaan piano orkesterin vireeseen.

Kaikesta päätellen tehtiin seuraavasti: Ensin muutettiin nauhanopeus virityksen korjaamiseksi. Tämä määräsi lopullisen tempon, noin 68 iskua minuutissa. Sitten siirrettiin äänitys moniraitanauhalle, johon soitettiin päälle orkesterin osuus.

Kapakkapianon sointi erottu ensimmäisen puolen minuutin ajan, ja tänä aikana kuullaan myös ravintolan hälyääniä. Puhaltimia tulee mukaan kolmannen tahdin lopulla, noin yhdeksän sekunnin kohdalla. Puolen minuutin kohdalla alkaa voimakkaampi orkesterijakso, jossa piano ei erotu. Seuraavan kerran pianoa kuullaan 53 sekunnin kohdalla, jolloin se kuulostaakin jo studioflyygeliltä.

Soitto ei ole aivan synkronissa kuvan kanssa. Musiikin alkaessa kuvataan baaritiskiin nojailevia sankareita, joille tarjoilija kaataa calvadosia. Kamera etääntyy hitaasti ja alkaa panoroida vasemmalle yli ravintolan pöytien ja niissä istuvien ihmisten. Pianistin kädet tulevat näkyviin 18 sekunnin kohdalla ja soittavat hieman eri kohtaa kuin sitä jonka kuulemme.

Coda

Arvottomiin sävelletty musiikki on useimmiten e-mollissa – duurissa se soi vain kahdessa toiveikkuutta henkivässä ajokohtauksessa ja Mannen tehdessä työtään tiskaajana. E-mollin voisi sanoa hallitsevan koko elokuvaa, sillä sen tärkeät sävelet soivat välillä myös tehostemaisina ja lähes huomaamattomina taustaääninä. D-molliin siirrytään parina onnellisempana hetkenä, kun Manne ja Veera palaavat väliaikaisesti yhteen.

Luulenpa, että myös Mannen viheltely ja Juipin lauleskelu on tarkoituksella viritetty e-molliin. Edellä selostettu nopeusmuutos tosin sotkee tätä päättelyä, mutta voimmehan kuvitella, että tarkoitus oli viheltää ja laulaa e-mollissa, mutta kuvaustilanteessa vire pääsi vähän unohtumaan.

Arvottomissa soivat iskelmätkin ovat mollissa, kaikki tangot ja Paratiisi a-mollissa. Niissä noustaan siis e-mollin subdominanttisävellajiin, ja tällöin on aina kyse myös diegeettisestä eli elokuvan henkilöiden maailmassa kuuluvasta musiikista.

Musiikin historiassa eri sävellajeihin on yhdistetty erilaisia tunnetiloja, tunnelmia ja luonteita. Tulkinnat sävellajien luonteista ovat kulttuurisia ja subjektiivisia, ja otankin lopuksi vapauden temmata tuulesta oma subjektiivinen tulkintani.

E-molli edustaa Arvottomien irrallisten päähenkilöiden melankolista, vieraantunutta ja vetäytyvää mielenmaisemaa. He onnistuvat avautumaan ympäröivään maailmaan ja kohoamaan kuulaamman haikeuden a-molliin vain tilapäisesti, tullessaan tansseissa yhdessä kuultavan musiikin (Erottamattomat, Siks oon mä suruinen, Paratiisi) soidessa hetkeksi osaksi yhteisöä .

Päätösmusiikki kulkee lopputekstien aikana e-mollista a-molliin, mikä voisi vihjata, että henkilöiden elämä tulee jollakin tavalla muuttumaan, ehkä vakiintumaan. Häivytyksen alkaessa sävellaji on kuitenkin jo menossa jonnekin muualle. Kohtalo on siis avoin, eikä tarina todennäköisesti pääty Pariisiin.

Lähteitä

Suomen kansallisfilmografia 9 (1981–1985). Edita, 2000. Tiedot myös Elonetissä
Mattila, Mikko & Talvio, Raija: Arvottomat. Tärkeintä on lähteminen. Aviador, 2024.
Savonen, Tuomas: Hiljaisten kuvien säveltäjä. Anssi Tikanmäen ja Tuomas Savosen keskustelu kesällä 1998. Filmihullu 4/1998.
Mika Kaurismäen haastattelu Arvottomat-DVD:n oheismateriaaleissa

• Taustamusiikki ennen oppimista
  • Lähes jokainen oppija hyötyy
  • Yhdessä kuunneltu musiikki lisää yhteisöllisyyttä
  • Yksin (kuulokkeilla) kuunneltu musiikki mahdollistaa keskittymisen
• Taustamusiikki tehtävän tekemisen tai oppimisen aikana
  • Noin puolet oppijoista hyötyy
  • Oppijat, joilla musiikin tai tanssin harrastuneisuutta, eivät useinkaan hyödy
  • Oppijat, joilla on tarkkaavaisuuden säätelyn pulmia, hyötyvät useammin
  • Hyötyyn vaikuttaa äänenvoimakkuus, tempo, genre ja tuttuus

Musiikkia harrastavalle ei ole olemassa taustamusiikkia, on vain musiikkia.

Kun itse kuuntelen puheohjelmaa ja puheen ”taustalle” nostetaan musiikkia tai musiikinomaista ääntä, keskittymiseni siirtyy siihen. Jos totean musiikin olevan muuttumatonta mattomaista pulputusta, huomioni palaa pian puheeseen. Jos musiikissa on vaihtelua, toisiaan seuraavia erilaisia tapahtumia, se voi kaapata huomioni kokonaan.

Kummassakin tapauksessa puheesta jää virkkeen verran tai enemmänkin havaitsematta. Jos tarkkaavaisuus palaa puheeseen nopeasti, jonkin verran voi pystyä rekonstruoimaan jatkon perusteella. Joka tapauksessa puheen vastaanotto on häiriintynyt.

Yleisradion puheohjelmista jotkin arvaa erityisesti nuorisolle suunnatuiksi siitä, että niissä käytetään taustamusiikkia, tehosteita ja käsikirjoitettua puhekieltä. Hyvä esimerkki on Uutispodcast. Hyvänä aikomuksena on saada nuoret kiinnostumaan maailmasta ja seuraamaan ajankohtaisia tapahtumia. Mainittujen keinojen lisäksi ohjelmassa käytetään lyhyitä äänisitaatteja ja nopeita leikkauksia.

Ehkä Ylessä tiedetään Huotilaisen kertomat asiat. Ehkä halutaan saada kuulijoiksi niitä, joilla on tarkkaavaisuuden säätelyn pulmia. Hyväksyn kernaasti tämän tavoitteen. Jos jotakuta musiikin käyttö häiritsee, hän löytää vastaavan informaation varmasti halutessaan muualta, ehkä jopa lukemalla.

Pitää vain muistaa, ettei yksi keino sovi joka paikkaan eikä kaikille.

(Tämä ei toki ollut Huotilaisen esityksen pääasia, se oli musiikin moninaiset hyödyt oppimiselle. Sovelsinpa vain yhtä kohtaa melko vakituiseen mietintöjeni aiheeseen.)

Tässä taannoin (2005) tein musiikkivideon olkanivelen tähystysleikkauksesta. Teos esitettiin konserteissani Huuto-papan junamatka 2005 ja Musiikki on kauhea asia 2006. Olkoon se nyt täälläkin näkyvissä ja kuuluvissa. Seuraava teksti on vuoden 2005 ohjelmalehtisestä.

Syyskuun 14. päivänä 1996 olin käynyt ostamassa ensimmäiset kiipeilytossuni, ja tohkeissani riensin Taivaskalliolle harjoittelemaan. Kiipeilytoveria minulla ei tuona päivänä ollut, joten päätin boulderoida eli liikkua niin matalalla, ettei käy huonosti, jos sattuu putoamaan.

Ja tietenkin otteeni kalliosta irtosi, kun tarpeeksi vaikeasta kohdasta yritin. Ei silti hätää, maahan oli alle metri. Tavoitin vasemmalla kädellä tukea kuusen rungosta, etten suistuisi päistikkaa alas. Vähän töksähti, ja olkapäähän sattui hirveästi. Pompin kivusta hetkisen ja totesin, ettei tällä kädellä enää tänään kiipeillä. Aloin pyöräillä kotiin. Matkalla päätin kuitenkin poiketa tapaturma-asemalle. Saattoihan kädessä olla muutakin kuin lihasvenähdys. Odotushuoneen penkillä istuessani totesin, että taitaa olla olkanivel pois paikoiltaan.

Sittemmin olkapää meni sijoiltaan useammankin kerran, muun muassa Lakselvtindin rinteessä, Linnanmäen Vekkulassa ja omassa sängyssä nukkuessa. Sitä yritettiin korjatakin, mutta löysäksi se oli tullut.

Joulukuun 17. päivänä 1999 marssin sitten Malmin sairaalan kirurgiselle osastolle, jossa lääkäri Timo Suutarinen iloisine työryhmineen pani olkapään ojennukseen.

Kappaleen äänimateriaali esitellään ensimmäisten 2,84 sekunnin aikana. Loput viisi minuuttia materiaalia kehitellään. Miksi ”turkka”? Siinä on täsmällinen aluke, kaksi venytyskelpoista vokaalia, mukavaa tärinää, toisessakin tavussa jämäkkä isku, joka myös kahisee kuin sora, kun se jauhetaan rakeiksi. Huudahduksen keksi Iiro Ollila erikoisäänten äänityssessiossa Freda 25:n viemäristudiossa noin vuosikymmen sitten. Kiitos siitä Iirolle. Minua tuo huudahdus on jaksanut vaivata ja huvittaa vuosia, ja osannen sen nykyään paremmin kuin alkuperäinen huutaja.

Jälkikirjoitus: Käytin Turkka-huutomateriaalia monta vuotta myöhemmin vielä kertomuksessa Hommage á Turkka, jolla osallistuin Yleisradion Shortdocs-kilpailuun. Mainittakoon sekin tässä, niin ei pääse unohtumaan että tuli tehtyä.

Paikan tunnistaa Joensuu–Kontiomäki-radaksi, ja ajankohdaksi ilmoitetaan 1958. Tuolloin elettiin maaseudun paikallisjunaliikenteen kulta-aikaa ja matkaa tehtiin uusilla, vuosina 1954–1963 rakennetuilla kiskobusseilla eli lättähatuilla. Pohjois-Karjalan ja Kainuun yhdistävä rataosuus Nurmeksesta Vuokattiin oli valmistunut 1929. Maakuntien rajalla sijaitsevan Maanselän ja Kontiomäen välillä oli 14 seisaketta, keskimäärin alle neljän kilometrin välein. Juna oli siis suhteellisen helposti saavutettava ja jokapäiväinen liikkumisväline.

Kiskobussiliikenteen huippuvuosi oli 1964, mutta samoihin aikoihin alkoi maaseudun tyhjentyminen ja henkilöautoilun valtakausi. Henkilöliikenne välillä Nurmes–Kontiomäki jatkui kuitenkin vielä vuoteen 1993 asti, ja lättähatuillakin ajettiin vuoteen 1988.

Elo oli vaatimatonta ja karua silloinkin, kun maaseudulla vielä riitti väkeä:

Kun juna pysähteli, leijui työttömyys pikku kylistä pysäkin odotushuoneen kautta ratapihalle, siitä junaan matkustajien keskusteluissa, heidän laihoissa poskissaan ja repuissa, joissa ei ollut paljon tuliaisia tai viemisiä. Koira tuo sisälle pakkasen turkissaan, ja työttömyyskin kulkee ihmisten vaatteissa sisään, samoin rahan niukkuus ja huolet.

Kävin Maanselässä 2018 ja uskaltauduin sisälle autioon asemarakennukseen. Viereinen asuinrakennus oli metsästysseuran majana, höyryvetureita aikoinaan juottanut vesitorni romautettu. Aseman suuresta koosta päätellen matkustajia on joskus ollut riittämiin.

Henkilökunnan tilatkin ovat avarat. Lippuluukulle on jäänyt muisto työttömyydestä. Mahtaako se olla 1970-luvulta, jolloin asemalla viimeksi oli lipunmyyntiä? Tunnelma siis jokseenkin sama kuin kaksi vuosikymmentä aikaisemmin.

Olikohan Huovisen metsämies-kertoja noussut junaan täältä tai kenties Pohjois-Karjalan puolelta Rumosta? Täällä riittää vielä metsiä.

Junassa vastapäätä istuva työmies lukee lehdestä Huoviselle annetusta kirjallisuuspalkinnosta ja – tunnistamatta junaan noussutta kirjailijaa – alkaa purnata: ”Tuollekin perhanalle sitä mätetään rahoja!” Seuraa kulttuurikeskustelu, joka tuntuu nykypäivänä ihmeen tutulta.

Kertoja innostuu lietsomaan työmiehen kiukkua, mutta äityy ehkä liiallisuuksiin, sillä keskustelu hiljenee toviksi. ”Kuljimme istualtamme halki kalliometsien ja rantaniittyjen, tuumailimme, nytkähtelimme kiskotuksen kaarteissa.”

Maanselästä pohjoiseen rata vie läpi huikeiden maisemien. Kapea ja pitkä Kalliojärvi on vedenjakajalla ja ollut bifurkaatiojärvi, josta vedet ovat juosseet etelään ja pohjoiseen. Nykyisin kuulemma vain pohjoiseen Oulujoen vesistöön.

Kirjoitin aikaisemmin Juurikkalahdesta, Kontiomäestä ja Arvottomien junista ja rautateistä.

Hyvä ilmanvaihto on hyvä henkivakuutus.
Kuivapuku on hyvä henkivakuutus.
Kunnollinen isännöitsijäntodistus on hyvä henkivakuutus.
Pelastusliivi on hyvä henkivakuutus.
Pitosukka on hyvä henkivakuutus.
Toimiva palovaroitin on hyvä henkivakuutus.
Tuotekehitys on hyvä henkivakuutus.
Tutkapanta on hyvä henkivakuutus.

Heijastin on paras henkivakuutus.
Hyvä tasapaino on paras henkivakuutus.
Jeesus on paras henkivakuutus.
Keltainen heijastinliivi on paras henkivakuutus.
Kypärä on paras henkivakuutus.
Motoristin asenne on paras henkivakuutus.
Rytmihäiriötahdistin on paras henkivakuutus.
Uimataito on paras henkivakuutus.
Virheetön tuulilasi on paras henkivakuutus.

Huono heijastin on vaarallinen henkivakuutus.

Kuolemattomuus on keksitty. Ota henkivakuutus – et kuole!

Vuonna 1982 ihmisten elämään mahtui joutohetkiä, jolloin ehti istahtaa alas ja lueskella lehteä. Nykyäänhän jokainen liikenevä sekunti kuuluu viettää taskutieturin ruutua tuijottaen riippumatta siitä, istuuko paikallaan vai käveleekö liikenteen vilinässä.

Sanomalehdet

Kohdassa 39.40 BaariBarin pitäjä Vasili viettää taukoa ikkunapöydässä Helsingin Sanomia lukien ja Koskenkorvaa naukkaillen. Vapaaseen tuokioon lienee syynä katusoittaja, joka karkottaa asiakkaat soittamalla saksofonillaan ”Mahleria” ikkunan takana jalkakäytävällä.
–Samaa tahtia loppuu myös raataminen. Eikö se ole hyvä?
–Minä pidän työnteosta.
–Olet aina ollut omituinen.
Hesarissa on iso Burberrys-vaatemerkin mainos.

Vähän myöhemmin (41.30) Manne hyökkää Kolmannen linjan hautaustoimistoon, jonka etuhuoneessa istuu työpöytänsä ääressä mies lukien lehteä kaikessa rauhassa. Manne ohittaa hänet kättään heilauttaen kävellessään rivakasti kohti toimistoa, jossa lyö Hagströmin komeasti pöydän yli.

Mannen ja Harrin kesäisen Volga-retken ensimmäinen etappi on sirkus Eldorado. Siellä, asumukseksi muutetun trollikan ovenpielessä, istuksii verkkarihousuissa ja aluspaidassa vapaapäivänsä rennosti ottava mies repaleinen sanomalehti vasemmassa ja olutpullo oikeassa kädessään (56.41). Hetkeä myöhemmin hän ilmestyy tyylikkäästi pukeutuneena ja paljastuu ruletinhoitajaksi.

Sanomalehtiä näkyy kuvassa silloinkin, kun niitä ei lueta. Niitä on luettu, ja luettuja lehden osia jätetty sinne tänne. Aivan alussa Mannen asunnossa, kun lähestymme puhelimen soittoon heräilevää Mannea, lattialla lojuu irrallisia Helsingin Sanomien sivuja. Kun Manne vetää puhelimen johdosta luokseen, näemme lähikuvassa osan radio- ja televisiosivuista (2.01). Vasemmalla sivulla on kolumni, mutta kolumnistin kasvokuvasta en oikein saa selvää. Lieneekö Jukka Kajava tai Helena Ylänen?

Kun Manne lähtee ulos, näkyy postiluukun alla kasa mainoksia, ja taitaa siinä jokunen sanomalehtikin olla (3.59).

BaariBarin tiskin lasireunus on päällystetty kahvinkeittimen kohdalta sanomalehdillä (6.57). Kummankin näkyvissä olevan aukeaman vasemmalla puolella on ilmoituksia, oikealla uutisia ja artikkeleita.

Manne soittaa baarin puhelimesta Harrille ja kuva siirtyy seurantalolle, jonka lavalla Harri soittelee ja laulelee yksinään. Salin lattialla on rypistyneitä sanomalehden sivuja (9.56). Onpa yksi lavan reunallakin. Iltamien jälkeen, kun Juippi heräilee eteisen tuolista, nähdään uunin edessä ilmeisesti sytykkeeksi varattu ryppyinen lehti (33.06).

Täydellisyyden vuoksi on mainittava vielä nämä: Villen huvilan lattialla gangsterien vierailun jälkeen lojuu kauppojen ilmoitusten täyttämä Helsingin Sanomien sivu, jonka yli Ville kaksi kertaa kävelee. Piskosen mökin nojatuolissa tikkataulun alla on ehkä paikallinen (Siilinjärvi) ilmaisjakelulehti tai iltapäivälehti (1.21.03). Kuopion kaupunginhotellin vastaanottotiskin lehtitelineessä on esitteitä ja lehtipinon päällimmäisenä Kauppalehti (1.23.56). Tampereen kauppahallin kahvilassakin vilahtaa lehtiteline markan pajatson vieressä, mutta merkille pantavaa on, ettei kahvilan pöydillä ole lehtiä (54.11).

Le Monde

Yksi lehti nousee Arvottomissa keskustelun aiheeksi. Ville lukee BaariBarin peräpöydässä Le Mondea, ja menossa on neljäs calvados-lasillinen (8.16).
–Lue tuo.
–Entä sitten?
–Silkkaa huijausta alusta loppuun!
–Onko sitä pakko lukea?
–Eikö totuus sinänsä merkitse sinulle yhtään mitään?

Mikä juttu on huijausta? Sitä arvaillaksemme meidän pitäisi tietää, mitä Le Monden numeroa Ville lukee.

Pysäytyskuvaa katsomalla ja vähän arvaamalla voimme olettaa, että etusivun suurin otsikko kuuluu ”M Mitterrand devant le Parlement de Jérusalem”.

Historiaa selailemalla opimme, että presidentti Mitterrand vieraili Israelissa 3.–5. maaliskuuta 1982. Hän puhui Israelin parlamentissa Knessetissä 4.3. Etsitään siis Le Monden arkistosta tuollaista otsikkoa.

Sitä ei löydy. Sen sijaan löytyy maaliskuun viidennen päivän lehdestä pitkä otsikko, joka on kokonaisuudessaan:

”Le dialogue suppose que chaque partie peut aller au bout de son droit ce qui pour les Palestiniens peut, le moment venu, signifier un État”. M. Begin: le soutien de Paris au ”principe d’un État palestinien” est le ”principal obstacle” à l’amitié franco-israélienne”. Le discours du président de la République devant la Knesset

Kun tämän tekstin tietää, huomaa, että sama lukee Villen lehdessä ison otsikon alla (olen selkeyttääkseni poistanut vähän välilyöntejä). Ranskan presidentti on siis sitä mieltä, että kunnollinen vuoropuhelu saattaa edellyttää tulevaisuudessa palestiinalaisvaltiota. Israelin pääministeri vastaa, että Pariisin tuki Palestiinan valtion periaatteelle on suurin este Ranskan ja Israelin ystävyydelle.

Kansallisfilmografiasta tiedämme, että Arvottomien talvinen kuvausjakso oli 15.2.–5.3.1982 (tämä tosin ilmoitetaan ennakkoarvioksi). Muistelen, että tuohon aikaan sai ulkomaisia sanomalehtiä Helsingin aseman R-kioskista ja Akateemisesta kirjakaupasta. Mutta onko saman päivän lehti voinut ennättää lentopostissa BaariBarin kuvauksiin? Vai olisiko aikataulu venähtänyt seuraaviin päiviin ja kioskista käyty ostamassa tuorein saatavissa ollut numero?

Mikä sitten on se sisäsivujen juttu, joka Ville Alfan mielestä on silkkaa huijausta? Sitä voi arvella sisällysluettelosta. Peter Handken haastattelu? Diplomaattien poistuminen Addis Abebasta? Marokon kuninkaan suunnitelma Länsi-Saharan kansanäänestyksestä?

Entäs aikakauslehdet? Niitä on vähemmän, ja käsitellään ensin helpoimmat eli mahdottomat selvittää. Mannen asunnossa on Harrin saapuessa kasa lehtiä flyygelin päällä kahden viinipullon lisäksi (43.53). Jyväskylän matkustajakodin aamukahvipöydällä on Harrin ja Mannen kiistellessä kiiltäväkantinen lehti, jossa pohjaväri on punainen ja lehden nimi valkoisella (1.13.40). ”Äläkä kolise!” Piskosen kumppani Taivainen käy hakemassa kupillisen kahvia ja asettuu sohvalle lukemaan kioskikirjallisuutta (1.19.13). Mutta onko kyseessä jokin romanttinen lukemisto vai kenties Jerry Cotton? ”Musiikkia!”

Seuraavissa auttavat taas pysäytyskuva ja verkon hakupalvelut.

Räjähde Brokdorf

Manne on hiiviskellyt salaa Hagströmin huvilaan, sillä hän aikoo siepata takaisin Edelfeltin taulun. Taulu on yläkerran työhuoneessa kassakaapin päällä. Portaita noustessaan Manne sytyttää huolettomasti savukkeen. Kuullessaan Hagströmin tulevan hän jättää palavan tupakan kirjoituspöydällä olevaan tuhkakuppiin ja piiloutuu. Hagström sytyttää valon, etsii kirjanpitonsa kassakaapista ottamastaan paperipinkasta, löytää, sammuttaa valon ja poistuu. Eikä tietenkään huomaa käryävää savuketta.

Työpöydällä on tuhkakupin vieressä lehti (47.07). Punareunaisen lehden tunnistaa heti Der Spiegeliksi, vaikka lehti ei kertaakaan näy kokonaan. Mutta sivun alareunassa on isolla ”Brokdorf”. Haku Der Spiegel ja Brokdorf tuottaa lehden numeron 8/1981 (15.2.1981). Kansijuttu kertoo Schleswig-Holsteinissa sijaitsevasta Brokdorfin ydinvoimalasta.

Ydinvoiman vastustamisella on Länsi-Saksassa pitkät perinteet, ja Brokdorfin voimalasta tuli toistuvien mielenosoitusten kohde. Voimalaa oli alettu rakentaa 1975, mutta jo seuraavana vuonna rakentaminen keskeytettiin. Keskeytys kumottiin vuoden 1980 lopussa ja rakennustöitä oli määrä jatkaa helmikuussa 1981. 28.2.1981 järjestettiin mielenosoituskiellosta huolimatta valtava sadantuhannen ihmisen mielenosoitus ja sitä estämään lähetettiin kymmenentuhatta poliisia. Väkivaltaa tuli ja parisataa ihmistä loukkaantui. Perustuslakituomioistuin totesi myöhemmin mielenosoituskiellon perustuslain vastaiseksi.

Voimala käynnistyi lopulta Tšernobylin jälkeen 1986 ja lopetti toimintansa vuoden 2021 lopussa, kun Saksa oli päättänyt luopua ydinvoimasta.

13 TV-kuuluttajaa

Eldoradon näytöksen päätyttyä Manne istuu Volgan kuljettajan paikalla ja selailee lehteä. Sirkuksen kohdalle äkisti pysähtyvästä Mersusta TOM-497 poistuu, kas kummaa, Veera. ”Saatanan liikemiehet!”

Mitä lehteä Manne lukee? Kansi vilahtaa filmissä vain sekunnin, mutta nimen ehtii ehkä huomata ja ruutu ruudulta katsoessa enemmänkin. Nimi on valkoisella, ”Aitta”. Siis Elokuva-Aitta. Kannen tausta on punertava ja siinä on useampi naishahmo. Googlen kuvahaku käyttöön, vuosien rajaus sen mukaan, milloin juuri tämä logo on ollut käytössä (1962–1967), ja aika pian löytyy numero 2/1964. Kansijuttu on nimeltään 13 TV-kuuluttajaa. Kannessa heitä on viisi, joista minä tunnistan ainakin Teija Sopasen.

Myöhemmin, Harrin ja Mannen riitaannuttua, Harri lukee takaistuimella jotakin lehteä (1.14.35). Se voi olla tämä sama, mutta voi olla muukin. Jyväskylän aamiaispöydän lehti voisi myös olla Elokuva-Aitta.

Vogue

Vielä yksi aikakauslehti esiintyy Arvottomissa, kannellaan. Tämä tapahtuu alussa, kun Manne on huomannut gangsterien auton Fredrikinkadulla ja puhelee häkkilinnuille: ”Huomenta, tytöt. Saattaapa olla, että joudun piakkoin matkustamaan.” Häkin takana ikkunasyvennyksessä on Vogue-lehden kannesta tehty taulu tai juliste (3.01). Kuvahaku auttaa taas. Kansi on vuoden 1980 elokuun Voguen, ja siinä on Gia Carangi Richard Avedonin ottamassa valokuvassa. Carangi oli tuolloin 20-vuotias ja malliuransa huipulla. Hänelle ei käynyt hyvin, heroiini vei rahat ja naisen. Hän lopetti mallina jo vuosi Arvottomien jälkeen 1983 eikä saavuttanut tähtien 27 vuoden ikää vaan kuoli vuotta nuorempana 1986 immuunikadon tuomiin sairauksiin.

Kun opettelin käyttämään kirjastoa, kaikki kertomakirjallisuus oli samoissa hyllyissä luokassa 84.2. Siellä tein löytöretkeni etsimättä sen kummemmin mitään tiettyä lajia – enpä alussa tainnut lajityypeistä juuri tietääkään. Jossakin vaiheessa kirjastoihin alkoi tulla hyllyjä, joissa oli vain tietyn lajin kirjallisuutta: jännitys, kauhu, scifi, romantiikka, fantasia, sota jne. ”Tavallisen” kirjallisuuden hyllyt lyhenivät vastaavasti.

Tarkoituksena varmaan oli, että jostakin lajista kiinnostuneet löytävät helposti haluamansa. Kun tietää oman suosikkigenrensä, tietää mistä sitä saa. Mutta samalla kävi niin, että ihan vain kaunokirjallisuudesta yleensä kiinnostuneiden silmistä hävisi monta mahdollisesti kiinnostavaa kirjaa.

Valitsen yhä usein luettavaa puolisatunnaisesti kiertelemällä hyllyjen välissä ja antamalla muististani tipahdella sinne varastoituneita kirjailijoiden ja kirjojen nimiä. En ajattele silloin mitään lajityyppiä erityisesti, ja vanhasta tottumuksesta selaan nimenomaan yleisen kaunokirjallisuuden hyllyjä. Ohitseni menee väistämättä paljon kiinnostavaa.

Joskus taas haen jotakin tiettyä nimeä, vaikkapa lukemani kritiikin ansiosta. Silloin on sattunut useammin kuin kerran, että olen etsinyt kirjaa romaanihyllyn aakkosista turhaan. Sitten olen tajunnut, että sehän taitaa kuulua johonkin genreen ja sijainnee siis erikoishyllyssä. Kriitikko ei ole muistanut mainita, että uutuuskirja kuuluu johonkin lajityyppiin – miksi hänen pitäisikään?

Ja kirjahan voi sisältää yhden tai useamman lajityypin ominaisuuksia olematta silti varsinaisesti tai yksinomaan jotakin genreä. Mutta mistä voin tietää, miten kirjastonhoitaja on lajin ratkaissut? Joskus voi saman kirjailijan teoksia olla sekä tavallisessa että genrehyllyssä, jolloin kyseistä kirjailijaa vielä tuntemattomalta voi mennä puolet kirjoista ohi.

Kirjallisuuden julkaiseminen lienee nykyään tuotteistetumpaa kuin aloitellessani kirjaston käyttöä vuosikymmeniä sitten. Kirjailijat brändätään eli polttomerkitään usein tiettyyn lajityyppiin, heidän kirjansa muodostavat sarjoja ja niillä on yhtenäinen ulkoasu. Kirjaston fantasiahyllyn erottaa kyllä kauempaakin tummista kansistaan, ja alan harrastajat varmasti erottavat oman suosikkikirjailijansa teokset tarvitsematta nähdä nimeä kirjan selässä.

Genrehyllyjen ansiosta jännäreiden tai kauhun ystävä löytää helposti tutun lajinsa pariin. Ja ”tavallisen” tai ”yleisen” kirjallisuuden ystävä tietää, minkä hyllyn ääreen ei tarvitse pysähtyä. Mutta kummaltakin jää yllättäviä löytöjä tekemättä.

Luettelosta etsimällä kirjat tietysti löytää aina. Silloin siis tiedetään etukäteen, mitä halutaan. Mutta omasta kaunokirjallisuuden lukemisestani arviolta puolet on yllä kuvatun tapaisen puolisatunnaisen etsimisen tulosta.

Yle on vastannut tietosuojavaltuutetun selvityspyyntöön, joka koski Areenan kirjautumiskäytäntöjä. Vastauksessa Björkesten ei edelleenkään pysty perustelemaan kirjautumisen pakollisuutta. Jussi Tuulensuu kirjoitti 28.5. Iltalehteen pitkän ja erittäin kriittisen jutun.

Masentavaa tässä keskustelussa on se, että Yle näyttää väistelyllään antavan aseet niiden käsiin, jotka haluavat kurjistaa Yleä aivan muista kuin rahasyistä: estääkseen kriittistä ja tutkivaa journalismia ja heikentääkseen Ylen kulttuuri- ja sivistystyötä. Kirjoituksen lopussa epäilemäni salajuoni vaikuttaa edelleen hyvin mahdolliselta.

Kansallisaarre myyntikuntoon

Yleisradio rajoittaa ja hankaloittaa verkkopalvelunsa Areenan käyttöä tavoilla, jotka näyttävät julkisen palvelun kannalta käsittämättömiltä. Sen sijaan, että palvelua kehitettäisiin mahdollisimman avoimeksi ja saavutettavaksi, sitä eristetään vapaasta internetistä kirjautumismuurien taakse. Vähittäisten askelien ja hivuttamisen päämäärä alkaa nyt näyttää pelottavan selvältä: tavoitteena on tehdä Areenasta suoratoistopalvelu muiden joukossa, oma firmansa, joka voidaan eriyttää Yleisradiosta ja tarpeen tullen vaikka myydä.

Viime aikojen heikennyksiä ovat ohjelmasyötteiden häivyttäminen ja sovellusten kirjautumispakko.

Yle on kiitettävästi tarjonnut ääniohjelmiaan podcasteina, avoimeen RSS-tekniikkaan perustuvina syötteinä: tilaat ohjelman, jota haluat seurata, ja uusi jakso ilmestyy itsestään kuunneltavaksi millä tahansa standardia noudattavalla sovelluksella.

Tästä ollaan nyt tekemässä loppu. Ensin Yle veti syötteensä pois yleisesti käytetyistä podcast-hakemistoista, joiden kautta kuuntelijat etsivät ohjelmia.

Sitten Yle alkoi määritellä sanojen merkityksiä uudelleen ja antoi Areenan audiopuolelle nimeksi ”Podcastit” – vaikka ääniohjelmat ovat tarjolla suoratoistona! Syötteisiin johtavat linkit ohjelmien verkkosivuilla olivat vielä äskettäin näkyvissä, mutta nyt nekin on poistettu ja syötteiden tilaaminen on tehty vaikeammaksi. Vanhat syötteet toistaiseksi toimivat, mutta kuinka kauan?

Puheohjelmien juontajat komennettiin lukemaan fraasi: ”Jos pidit tästä ohjelmasta, merkitse se Areenassa suosikiksesi. Tilaa myös ilmoitukset, niin saat aina tiedon, kun uusi jakso ilmestyy.” Absurdia, kun ohjelman on voinut tähänkin asti tilata – vieläpä helpommin, ilman kirjautumista ja vapaavalintaisella sovelluksella.

Kuluneen talven aikana Ylen mobiili- ja televisiosovellusten käyttö ilman Yle-tunnuksella kirjautumista on estetty.

Yleisradiosta on ilmoitettu tavoitteeksi, että Areenaa käytetään ensi sijassa kirjautuneena. Tästä voidaankin ennustaa seuraavat askelet. Ehkä jo tänä vuonna kirjautumispakko tulee myös Areenan selainkäyttäjille. Seuraavana vuonna vaaditaan vahvaa tunnistautumista, jolloin Yle saa jokaisen käyttäjän henkilötiedot.

Ylen strategia- ja asiakkuusjohtaja Marit af Björkesten on eri yhteyksissä puolustellut muutoksia, mutta hänen perusteensa eivät ole uskottavia. Sisältöjen löydettävyys paranee avaamisella, ei sulkemisella. On parannettava hakuominaisuuksia ja sisällön systematiikkaa ja tehtävä verkkopalvelusta looginen ja helposti suunnistettava. Jos joku haluaa vapaaehtoisesti luovuttaa käyttötietonsa algoritmin pyöritettäviksi, siitä vaan. Mutta miksi sen pitäisi olla pakollista?

Matti Wiberg kysyi joulukuussa Verkkouutisissa aiheellisesti: Yle vaatii pakollista tunnusta, onko kyse enää julkisesta palvelusta? Björkesten ei vastauksessaan pysty perustelemaan, miksi tunnuksen käytön pitäisi olla pakollista kaikille.

Paha aavistukseni onkin, ettei muutosten todellinen syy ole palvelun parantaminen vaan Ylen kurjistajien vaatimusten toteuttaminen. Areena erotetaan Ylen julkisesta palvelusta. Yleisradiolain 7. ja 8. pykälässä eriyttäminen on jo otettu huomioon.

Kun Areenan rekisteröityneiksi käyttäjiksi on ensin houkuteltu ja sitten patistettu pari, kolme miljoonaa ihmistä ja saatu näiden yksilöidyt käyttöhistoriat, on koossa paketti, jota kelpaa tarjota sijoittajille. Sopivassa poliittisessa tilanteessa Areena myydään ja julkisen palvelun Yleisradio palaa juurilleen pelkäksi radio- ja televisiolähetysten tuottajaksi.

Ehkä jo satavuotisjuhlissa 2026?

• Yle Areenan tv-sovellusten ja Yle-sovelluksen käyttö edellyttää kohta kirjautumista (7.3.2024)
• Marit af Björkesten: Oma Yle on myös kaikille yhteinen (12.12.2023)
• Yle vaatii pakollista tunnusta, onko kyse enää julkisesta palvelusta? (18.12.2024)
• Yle vastaa: Yle Areenan käyttö kirjautuneena hyödyttää Yle-veron maksajaa (21.12.2023)
  

Monet inhokit ovat oikein osuvia ja inhottavia. Jotkin taas triviaaleja ja lähinnä ehdottajan omaan makuun perustuvia.

Lähetin itsekin kolme inhokkia. Ne eivät ole päässeet ohjelmaan eivätkä luetteloon. Liekö viestini kadonnut vai ovatko ehdotukseni sopimattomia? Aikaa on nyt kulunut sen verran, että julkaisen ehdotukseni tässä.

Podcast

Kun neteitse tilattavat ääniohjelmasyötteet keksittiin, joku onneton sepitti niille nimen ”podcast” yhdistämällä (nyt jo unholaan jääneen) ipod-kuuntelulaitteen ja broadcastin.

Ajan mittaan unohtui, että nimityksen tarkoitus oli kertoa uudenlaisesta välitystekniikasta, ja melkeinpä mitä tahansa ääniohjelmia ruvettiin kutsumaan podcasteiksi – jopa sellaisia, joita ei voi tilata podcastina vaan ainoastaan kuunnella suoratoistona ja perinteisenä radiolähetyksenä.

Surkeuden huippu on se, että rakas Yleisradio lähti tähän sekoiluun mukaan. Se väittää radio-ohjelmiaan podcasteiksi, vaikka suurta osaa niistä ei voi tilata syötteenä.

Mitä vikaa on vanhassa tutussa ohjelmassa? Se ei ota kantaa välitystapaan ja kattaa kaikki tyylit ja lajit. Ja kun halutaan olla tarkempia, puhutaan sitten puheohjelmista, dokumenteista, uutisista, musiikkiohjelmista ja niin edelleen.

Sitouttaa

Kun joku velvoitetaan tekemään jotakin, hänet kuvaannollisesti sidotaan asiaan. Jos hän lupaa hoitaa asian, hän sitoutuu.

Mutta mitä on sitouttaminen? Viekoitellaanko ihminen tekemään jotakin niin, että hän kuvittelee sitoutuvansa siihen omasta halustaan mutta tekee sen oikeasti pakotettuna, itse sitä tajuamatta? Jonkinlaista manipulointia siis?

(Entä mitä on sitouttautua? Onko se sitä, että ihminen muka antaa toisten sitouttaa hänet edellä kuvatulla tavalla, mutta oikeasti hän haluaa itse tehdä asian ja harhauttaa muut luulemaan, että nämä onnistuivat manipuloinnissaan?)

Syyllistää

Tyypillinen sana ajallemme, jossa pahoitetaan mieli asiasta kuin asiasta ja toisaalta varotaan, ettei vain kenellekään tule mistään sanotusta paha mieli.

Jos mielestäni joku on tehnyt vääryyden, syytän häntä siitä. Syyllistäminen sen sijaan lienee jonkinlaista manipulointia, jossa suoraan syyttämättä koetetaan saada toinen omantunnontuskiin.

Mutta kehen aikuiseen ihmiseen tämmöinen muka tepsii? Se, joka syyttää toista syyllistämisestä, tekeytyy avuttomaksi, esittää uhmaikäistä lasta.

Tätä yhteen liitettyjen palvelujen verkostoa on ruvettu kutsumaan fediversumiksi (engl. fediverse), sillä niiden keskinäistä välityspuuhaa nimitetään federoinniksi.

Nykyään myös itse ylläpidetyn WordPress-blogin saa liitettyä ActivityPubia käyttävien palvelujen verkkoon, ja taisin juuri saada WP:n ActivityPub-lisäosan toimimaan. Saat tilattua tämän blogin syötteen Mastodoniin, kun kirjoitat hakukenttään osoitteen

@matti@blog.sunell.fi

ja lisäät sen seurattaviin.

Yleispätevin keino blogi- ym. syötteiden seuraamiseen on tietenkin vanha kunnon RSS. Sen avulla itse seuraan blogeja, uutisia ja ylipäänsä kaikkea artikkelimuodossa julkaistavaa päivittyvää sisältöä, eikä minun sitä käyttääkseni tarvitse kirjautua minnekään. Mutta jos sinä haluat seurata kaikkea somesta käsin, ActivityPub sopii siihen – kunhan vain julkaisijat ensin saavat itsensä liitetyksi fediversumiin.

Julkinen Mastodon-sivuni

Tämän blogin RSS-syöte (tarvitset lukuohjelman tai syötettä ymmärtävän selaimen, itse käytän Netnewswireä).

Kansalaisaloite haitallisen sähkölautailun torjunnasta keräsi äkkiä yli kaksisataatuhatta kannattajaa ja toimitettiin eduskunnalle vain kuukautta ennen vaaleja. Kansanedustajat ymmärsivät ongelman vakavuuden ja panivat töpinäksi. Laki saatiin aikaan rivakasti ja voimaan heti lumien sulettua etelän isoista kaupungeista.

Kansalaisaloitteen tärkein vaatimus toteutui: nyt kuka tahansa saa tarpeellista varovaisuutta noudattaen räjäyttää sähkölaudan, joka on jätetty sellaiseen paikkaan, että se aiheuttaa vaaraa tai estää liikenteen sujumista. Radikaalimpi ehdotus, että jalkakäytävällä hurjastelevan sähkölautailijan saisi ampua, ei kuitenkaan mennyt läpi perustuslakivaliokunnasta.

Kesää on nyt eletty yli juhannuksen ja havaintoja lain vaikutuksista on kertynyt. Ampumisesta käyty keskustelu on luultavasti saanut aikaan sen, että jalkakäytävillä saa kävellä melko turvallisesti pelkäämättä päälleajoa. Törkeätä pysäköintiä näkee vielä, mutta sen torjunta on tuottanut uutta harrastustoimintaa ja lisännyt yhteisöllisyyttä.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun vastuuttomien kulkuneuvonkäyttäjien aiheuttamia haittoja torjutaan räjäyttämällä. Helsingin kaupunkihan otti jo liki kymmenen vuotta sitten käyttöön järeät keinot raitiokiskojen tukkeeksi jätettyjen autojen poistamisessa. Autojen poishinaamisen ohella alettiin kokeilla niiden räjäyttämistä.

Tienraivaukseen lähdettiin hinausautolla kuten ennenkin. Mutta jos työntekijät havaitsivat tietokannastaan, että tien tukkiva auto on jouduttu hinaamaan pois ennenkin, heillä oli nyt lupa räjäyttää se. Ensi alkuun räjäytystekniikka oli karkeaa, panokset isoja ja syntyvä romu niin suurikokoista, että sen siirtämiseen tarvittiin konevoimaa.

Tekniikka kuitenkin kehittyi nopeasti. Saatiin käyttöön pieniä panoksia, joita pysäköinninvalvojat ja poliisit pystyivät kantamaan mukanaan. Strategisesti sijoitetut räjähteet hajottivat auton niin pieniin osiin, että ne voitiin nostaa ja lakaista sivuun lihasvoimin. Hinausautoa ei tarvinnut enää odotella paikalle, ja katkokset raitiovaunuliikenteessä jäivät hyvin lyhyiksi ja vähenivät lähes olemattomiin.

Räjäyttäminen todettiin niin tepsiväksi keinoksi, että sitä alettiin käyttää kaikkiin kiskoja tukkiviin autoihin eikä vain rötöksenuusijoihin.

Väärinpysäköinnistä aiheutuva jopa satojen eurojen sakko ja siirtomaksu ei pelota varakasta autonomistajaa. Mutta jos palatessaan paikkaan, johon muisteli jättäneensä 90000 euron katumaasturinsa, löytääkin vain pölyä ja pieniä pellin- ja muovinkappaleita, joita puhtaanapidon mies parhaillaan kokoilee lehtipuhaltimella, harkitsee paikkaa seuraavalla kerralla vähän tarkemmin.

Kun sähkölaudat oli taas toukokuussa tuotu ulos varastoistaan ja levitelty ympäri kaupunkia, näkymä muistutti monin paikoin viimevuotista. Lähes päivittäin tapasi poikittain keskelle jalkakäytävää tai risteykseen jätettyjä lautoja, joskus jopa röykkiöitä tai huolellisesti rakennettuja sokkeloita. Ne eivät kuitenkaan saaneet olla paikoillaan viimekesäiseen tapaan päiväkausia. Lämpenevinä iltoina torien kulmilta, silloilta ja tienristeyksistä alkoi kuulua uusi ääni, joka tuli äkkiä tutuksi kaupunkilaisille: napakka poksahdus ja sitä seuraava lyhyt ropina, kun sirpaleet satavat katukiveykseen.

Kerrottiin, että kauppiaat varautuivat uuteen lakiin tilaamalla varastonsa täyteen lautapanoksia. Kuitenkin jo ennen vappua ne myytiin loppuun useimmista verkkokaupoista.

Eräänä toukokuun lopun iltana kävelin tuttavani seurassa kaupungilla. Hän oli luvannut näyttää minulle, miten räjäyttäminen toimii käytännössä. Taskutieturissaan hänellä oli sovellus, joka etsii sähkölautafirmojen palveluista vapaita lautoja ja näyttää ne kartalla. Karttaa suurentamalla voi koettaa nähdä laudan tarkan sijainnin ja päätellä, olisiko se mahdollisesti pysäköity väärään paikkaan.

Löysimme aika pian vihreän sähkölaudan, joka oli jätetty kahden kävely- ja pyörätien risteykseen niin, että se tukki puolet väylästä ja pakotti kulkijat väistämään vastaantulijoiden puolelle. Ensin tilanteesta otettiin todisteeksi kuva. Sitten tuttavani kaivoi taskustaan pienen lieriömäisen panoksen, joka mahtui melkein nyrkkiin. Hän työnsi sen johonkin koloon etupyörän yläpuolelle, kohtaan jossa ohjaimen pystytanko
liittyy lautaosaan.

Seuraavaksi tuttavani vei kännykkänsä lähelle panosta, jolloin sovellus tunnisti panoksen RFID-sirun ja aktivoi räjähteen. Nyt kukaan muu ei voisi räjäyttää panosta eikä panos voisi räjähtää silloin, kun räjäyttäjä itse on vielä liian lähellä. Hän jakoi räjäytyksen Instagramissa, niin että seuraajat pystyisivät katsomaan sitä suorana lähetyksenä tai tulemaan vaikka paikalle, jos sattuisivat olemaan lähistöllä.

Kävelimme laudan luota poispäin parikymmentä metriä, kunnes sovelluksen räjäytyspainike muuttui harmaasta punaiseksi. Tarkastimme vielä huolellisesti, ettei ketään ollut lähellä. Sitten tuttavani kohdisti taskutieturinsa kameran kohti lautaa, varmisti että videolähetys on päällä ja hipaisi punaista nappia.

Räjähdys oli erikoisen siisti. Laudan etuosa ikään kuin suli ja painui kasaan. Joitakin sirpaleita osui hauskasti ropisten pyörätien liikennemerkkiin. Pamahdus oli hiljaisempi kuin olin pelännyt. Suosittelen kuitenkin korvatulppien käyttöä varmuuden vuoksi ainakin silloin, kun räjäytetään useita lautoja kerralla. Valonvälähdys oli kirkas. Parhaalta räjäytykset näyttävätkin pimeällä, ja otollisinta räjäytysaikaa Suomen kesässä on siten keskiyön tienoo.

Räjäytys sai heti neljätoista tykkäystä ja illan mittaan niitä kertyi toista sataa.

Nostelimme laudan jäännökset tien sivuun ja keräsimme pienimmän silpun roskapönttöön. Yli puolen metrin mittaisia paloja ei ollut.

Kävelymme jatkui, ilta hämärtyi – toukokuun lopullahan eteläisessä Suomessa on vielä lyhyt pimeä aika keskiyön molemmin puolin. Kuljimme lahden rannan kävelytietä, kun jonkin matkaa edessämme sillan korvassa räjähti.

Ensin tuli valkoinen välähdys ja pamahdus ja heti perään ihmeellisen kaunis loimotus, kun sähkölauta paloi bariumin värisellä liekillä.

–Väripanos! tuttavani innostui.

Aivan äskettäin on tullut markkinoille panoksia, jotka sisältävät ilotulitteista tuttuja väriaineita. Niitä on kuitenkin kovin vaikea saada, sillä valmistus on päässyt hädin tuskin alkamaan. Tuttavanikaan ei vielä ollut onnistunut hankkimaan väripanoksia.

Räjäyttäjä, tyylikkäisiin urheiluvaatteisiin pukeutunut nuorehko nainen, paljastui oikeaksi edelläkävijäksi. Hän johtaa räjäytyssovelluksen pistekisaa ylivoimaisesti ja on onnistunut suhteillaan saamaan väripanoksia ensimmäisten joukossa. Hänestä on tullut jo jonkinlainen johtohahmo räjäyttäjien nopeasti kasvavassa yhteisössä. Hänen räjäytyksiään seuraa suorana videolähetyksenä aina vähintään satoja sosiaalisen median käyttäjiä.

Kuulimme, millaista yhteisötoimintaa on ehtinyt syntyä näinä muutamana viikkona, kun laki on ollut voimassa. Nainen harrastaa muutaman toverinsa kanssa iltaisin tunteja kestäviä räjäytysjuoksuja eri puolille kaupunkia. Panoksia he kantavat juomaliiveissään. Alkuillasta tavattuihin sähkölautoihin käytetään tavallisia panoksia ja väripanokset säästetään iltayöhön, jolloin ne parhaiten pääsevät oikeuksiinsa.

Jos valoisaan aikaan tavataan erityisen kuvaukselliseen paikkaan väärin pysäköity lauta, se saatetaan säästää myöhemmäksi ja toivoa, ettei kukaan ehdi tuhota sitä sillä välin. Räjäytyssovelluksella voi tietysti lukita lautaan asennetun panoksen omaan taskutieturiinsa, mutta tätä ei pidetä hyvien tapojen mukaisena. Sosiaalisessa mediassa voi kuitenkin pyytää, että lautaa ei räjäytettäisi ennen pimeää.

Räjäyttäjät ovat tällä tavoin vähitellen ovat löytäneet toisensa, ja räjäytyslenkkeilyn lisäksi on syntynyt muutakin yhteistoimintaa. Muutamia yhteisräjäytyksiä on jo ollut: kun jossain on tavattu oikea sähkölautojen suma, on pikaviestillä hälytetty paikalle useita räjäyttäjiä. Räjäytyssovellukseen on vastikään saatu synkronointiominaisuus, jolla monta panosta voi laukaista yhtä aikaa. Jos vaikka viisikin lautaa sattuu pimeällä hyvään paikkaan ja käytetään väripanoksia, saadaan aikaan kunnon spektaakkeli.

Toivonpa totisesti pääseväni vielä seuraamaan tällaista ilotulitusta! Mutta kun laki alkaa vähitellen tehota, tulee uusi huoli: tilaisuudet kunnon räjäytyksiin vähenevät nopeasti. Tottahan sähkölautafirmat tarpeeksi menetyksiä kärsittyään ottavat opikseen ja alkavat kerätä ympäriinsä jätettyjä lautoja entistä ripeämmin talteen ja saattavat jopa ruveta perimään väärään paikkaan jätetyistä laudoista jonkinlaista sakkomaksua.

Ehkä fanaattisimmat räjäyttäjät alkavatkin tehdä vilunkia: vuokraavat itse sähkölautoja ja jättävät ne laittomiin paikkoihin. Tai pestaavat tilapäistä työtä vailla olevia tekemään sen puolestaan. Minkälainen kohu syntyisikään, jos jonakin yönä tärkeälle sillalle ajettaisiin tien tukkeeksi parikymmentä sähkölautaa, sillan alta ja puiston pensaista ilmestyisi kurinalaisen haamuarmeijan lailla joukko panostajia ja jo minuutin, parin kuluttua välähtäisi loistelias monivärinen yhteislaukaus? Ilotulitus näkyisi suorana nettilähetyksenä ja leviäisi pian viraalina ympäri sosiaalista mediaa.

Saapa nähdä. Nykyisellään sekä räjäytysten fyysisen että tietoturvan sanotaan olevan hyvä. Laukaisevalle kännykälle ja panokselle on säädetty paitsi minimi- myös maksimietäisyys. Laudat eivät siis voi posahdella näennäisen itsekseen, vaan räjäyttäjä on aina näköetäisyydellä. Panoksen liikesensorit estävät myös liikkuvan laudan räjäyttämisen.

Tosin jututtamamme räjäytysaktivistin puheista saattoi päätellä, että äskettäisen traagisen sähkölaudan ulosajo-onnettomuuden syynä voisikin olla räjäytys. Joku olisi siis onnistunut estämään liikesensorien toiminnan ja pidentämään radioyhteyden kantomatkaa esimerkiksi asentamalla panokseen vahvistimen. Koska tällaisia hämäräpuuhia harrastava ei varmaankaan halua paljastua, hänen olisi hakkeroitava myös räjäytyssovellusta, niin ettei se lähetä laittoman räjäytyksen tietoja internetiin tai ainakin väärentää tiedot.

Kysyin aktivistilta, voisivatko tällaisten ihmistä vahingoittavien tekojen takana olla ne radikaalit tahot, jotka vaativat ja saivat ampumaoikeuden mukaan kansalaisaloitteeseen. Hän kuitenkin vaikutti haluttomalta puhumaan asiasta enempää. Enemmän häntä olisi innostanut keskustelu tuotekehityksestä: panoksiin kehitteillä olevista uusista kuvauksellisista väreistä ja räjähdyslämpötilan nostamisesta niin korkeaksi, että koko lauta sulaisi.

Ei hauskaa voi pitää. Sitä joko on tai ei ole – yleensä ei ole.

Kivi piilee hämärässä kuusikossa, jokusen kymmenen metrin päässä metsänreunasta. Rajalta alkaa nuorempi metsä, ja rajaa pitkin menee polku, talvella latu.

Vähän matkaa asutukseen päin, Palokankaan ja Vimpelinvaaran välisessä notkossa, on sijamuotojen alku. Siellä ovat nominatiivi, genetiivi ja partitiivi järjestyksessä, kun kuljetaan notkon pohjan polkua ja käännytään vasemmalle Vimpeliin päin. Essiivi leijuu vähän epämääräisesti näiden vaiheilla. Akkusatiivi liikkuu nominatiivin ja genetiivin välillä eikä tiedä mihin jäisi. Translatiivi on jo selvästi mutkasta eteenpäin, kuusimetsän reunassa.

Sitten kuljetaankin läheltä paikallissijakiveä, mutta ei poiketa sen luo enää. Jatketaan vanhan metsän reunaa loivasti ylämäkeen, kunnes metsänraja kääntyy vasemmalle ja puusto tihenee. Siellä ovat abessiivi, komitatiivi ja instruktiivi, kymmenmetristen haapojen luona. Maasto on jo vähän oudompaa, ollaan melko kaukana kotoa.

Kuusimetsä on yhä suunnilleen samanlainen kuin vuosikymmeniä sitten, kun sijamuodot sieltä löysin. Nykyisen nuoren metsän kohdalla oli avoimempaa, se oli juuri umpeenkasvunsa aloittanutta vanhaa peltoa tai hakkuuaukkoa. Mutta sijamuodot ovat siellä yhä, tosin mielikuvissani muinaisen puuston mukaisesti.

Jotkin muutkin kielioppiasiat sijaitsevat tietyissä paikoissa. Persoona- ja demonstraviivipronominit ovat hajallaan aukealla alueella, joka on Kasarminkadun ja Keskuskadun risteyksen ympärillä. Ne häilyvät siellä epämääräisesti eivätkä ole kiinni missään tarkassa kohdassa.

On tunnettu muistitekniikka sijoittaa opeteltavia asioita kuljettavan reitin varrelle, josta ne voi tarvittaessa poimia mukaansa mielessään polkua pitkin kulkien. Mutta sijamuotoja ja pronomineja en ole noihin paikkoihinsa tietoisesti vienyt, vaan ne ovat menneet sinne aivan itsestään. Sijamuodot on helppo ymmärtää. Kuljin tuolloin pienenä koululaisena Palokankaan ja Vimpelin metsiä koko ajan, kävellen tai hiihdellen. Samoihin aikoihin koulussa opetellut sijamuodot sijoittuivat luontevasti tuttuun maastoon.

Pronominien paikka lienee myöhäisempää perua ja syntynyt sattumanvaraisemmin – siitä ehkä sijaintien epämääräisyys. Olen tuolloin asunut jo toisessa paikassa, mutta mainittu risteys ei ollut silloinkaan vakituisten kulkureittieni varrella.

Ehkä olen vain sattunut ajattelemaan kielioppiasioita, kun olen kulkenut paikan ohi, tai pronominit ja risteys ovat liikkuneet ajatuksissani samoihin aikoihin. Tai sitten niiden muistipaikat aivoissa ovat vierekkäin ja tietoa vuotaa solujen välillä.

Seuraavissa tapauksissa näin on pakko olla, sillä en mitenkään ole voinut liikkua paikoissa silloin, kun niihin liittyvä asia on tallentunut muistiini.

Esimerkiksi Emacs-tekstieditorin komentoja löytyy Sotkamontien ja Rinnekadun risteyksen seudulta, risteyksestä vähän Sotkamon suuntaan ja Rouvankankaan viereiseltä entiseltä pellolta. En oikein tiedä, onko Prikaatintien alku näissä mielikuvissa jo siirretty nykyiseen paikkaansa samaan risteykseen. Voi olla, että tien siirto ja mielikuvien synty ovat tapahtuneet samoihin aikoihin, kun olen asunut jo muualla.

Nykyisin Emacs-komentoja tahtoo kuitenkin olla vaikea erottaa maastosta, sillä päädyin loppujen lopuksi opettelemaan Vimin. Mutta jostakin syystä aina kun ajattelen AWKia, olen tuolla tien viereisellä pellolla. Siinä on tosin nykyisin pyörätie, jota pitkin kesäaamuisin poljetaan Hoikanlammelle uimaan.

Kun matkaa jatketaan prikaatille, tullaan paikoille, joihin liittyy Zappa. Tämä on kummallista, sillä niistä ajoista, kun viimeisiä kertoja liikuin prikaatin maastossa, tuli kulumaan vielä ainakin viisi vuotta siihen, kun ensi kerran kuulin Zappasta. Prikaatin uimahallissa käytiin uimassa, kun kaupungilla ei vielä ollut omaa uimahallia, ja pikkupoikina pyöräilimme usein prikaatin alueen läpi sen takaisiin metsiin. Nykyisinhän alue on paljon tiukemmin vartioitu ja aidattu.

Mutta siinä risteyksessä, jossa tie haarautuu suoraan sotilasalueelle ja vasemmalle asuinalueelle, puomista ja vartiokopista vähän asuinalueelle päin, ovat levyt Over-Nite Sensation ja Apostrophe (‘). Itse Apostrophe (’) -kappale soi tien reunassa tai männikössä ennen ensimmäisiä asuintaloja, lähellä tuolloista upseerikerhoa.

One Size Fits All -levy on matkalla uimahalliin ja sotilaskotiin, kun tie nousee loivasti juuri ennen kuin käännytään vasemmalle uimahallin parkkipaikalle. Inca Roads on jossain uimahallin ja lähimmän kasarmirakennuksen välillä ilmassa. King Kongin teema on jostakin syystä samoilla seuduin, ehkä männikössä, kun katsotaan kaupungin suuntaan. Uncle Meat on kasarmin kohdalla.

Näillä paikoilla liikkumisen ja Zappaan tutustumisen välillä ehti siis kulua monta vuotta. Mutta merkillistä on, että mainitut levyt tehtiin suunnilleen silloin, kun siellä liikuin. Vanhemmat ja uudemmat Zappan levyt eivät sijaitse prikaatilla eivätkä oikeastaan missään tietyssä paikassa. Paitsi kappale Brown Shoes Don’t Make It, joka on jostakin syystä Vuokatissa, entisessä VR:n lomakylässä.

Varmaankin jokin edellä mainituista Zappan levyistä on ensimmäisenä kiinnittynyt prikaatin maastoon ja vetänyt myöhemmin muita mukaansa. Ihan varmasti YCDTOSA-sarjan ensimmäinen, keltainen levy on sijoittunut lähimmän kasarmin tienoille Sofan vetämänä – Sofahan on One Size Fits Allilla ja keltaisella levyllä ja sijoittuu maastossa uimahallilta urheilukentälle laskevaan rinteeseen – ja sarjan muut osat myöhemmin epämääräisesti kasarmien taakse, jonnekin sinne, mistä kuljettiin pienen lammen takana olleelle kuntoilupaikalle ja esteradalle.

Ja siellä, lähellä Valkeajärvi-nimistä lampea on jopa otteita Zappan postuumeista levyistä ja Nicolas Slonimskyn sävellystekniikoista – ja ihmeellisellä tavalla myös Ruth Underwoodin marimba.

En kyllä oikein tiedä, miksi minut hyväksyttiin kokeiluun mukaan – enhän ole enää vuosikymmeniin ollut opiskelija. Ehkä muinainen ikiopiskelijuuteni vaikutti, ja ehkä sekin, että minulla on varsin laajat tiedot Berliinin muurista.

Opiskelija-asuntojen tarve on huutava, ja uudistuotannon lisäksi mietitään jatkuvasti myös keinoja, joilla olemassa olevia rakenteita saadaan tehokkaampaan käyttöön. Helsingin uuden sataman laidalla seisova valtava betonimuuri valittiin erikoisen muutoskokeilun kohteeksi.

Kilometrin pituinen muuri koostuu neliskulmaisista torneista ja niitä yhdistävästä yhtenäisestä muuripinnasta. Rakennusvaiheessa tornit täytettiin hiilivoimalaitosten pohjatuhkalla ja päälle istutettiin kasvillisuutta. Nyt muutama näistä torneista tyhjennettiin ja kunkin sisälle rakennettiin yksiö.

Tilaa on mukavasti, sillä huonekorkeus on neljä metriä ja makuutilat mahtuvat hyvin parvelle. Äänieristys on myös mainio. Huoneistot ovat toisistaan erillään, joten esimerkiksi musiikinopiskelija voi harjoitella vuorokaudet läpeensä naapuria häiritsemättä. Sataman melu kuuluu vain hyvin vaimeana matalana äänenä, johon tottuu äkkiä. Alkuvaiheessa havahduin joskus siihen, kun tavarajuna ajaa seinän takana metrin päässä, mutta opin pitämään tätäkin ääntä lopulta rauhoittavana.

Ainoa hieman harmillinen asia on ikkunoiden puute. Siksi lämpimänä vuodenaikana tuli oleskeltua aika paljon ulkona, ja kuluneena pitkänä talvena oli onneksi mahdollista hiihdellä merenjäällä. Työvuoden aikanahan kotona ei edes paljon ehdi olla, joten tähänkin asiaintilaan tottui.

Sijainti kirjaimellisesti kaupungin laidalla ei ehkä houkuttele kaikkia, vaikka vuokra onkin vain satasen. Bussipysäkille kävelee kyllä vartissa, mutta lähimpään ostolaan ja metrolle menee ainakin puoli tuntia rauhallisesti kävellen. Lyypekkiin tosin on suora yhteys ihan ulko-ovelta.

Itse en valitettavasti voi saada muurista pysyvää asuntoa, mutta toivon, että kokeilu arvioidaan onnistuneeksi ja loput sata betonibunkkeria muutetaan asunnoiksi. Tuonne voi syntyä ainutlaatuinen asuinyhteisö.